— Siinäpä se.
— Mutta kun on taivaanvaltakunnan tavara kalliina, ei silloin ole maallisista estettä.
— Niin vain…
Tupakoitiin ja haasteltiin ja muisteltiin menneitä markkinoita. Yksi muisti yhden, toinen toisen tapauksen. Milloin oli eksytty lumipyryssä ja kierretty koko yö yhtä ainoata tienviittaa. Omia, puoleksi umpeen tuiskuttaneita jälkiä oli seurattu, kun oli niitä luultu vieraan jäljiksi. Oli koetettu saavuttaa edessäajaja, mutta turha vaiva. Jälki johti yhä eteenpäin eikä edessäajajaa kuulunut. Aamulla, ilman selvittyä huomattiin, että olikin seurattu omia jälkiä koko yö ja kierretty isoa ympyrää. Monenlaista seikkailua niillä matkoilla oli koettu. Milloin oli markkinapaikalla varastettu jauhot ja sokerit, milloin talonpihalta ahkion keulasta peski, jonka poromies oli siihen hetkiseksi heittänyt, pistäytyäkseen sisään kahvikupin ryyppäämään. Milloin oli varaslappalainen katkaissut pimeässä raidon poikki ja vienyt porot ahkioineen kuormineen. Kun muutaman tunnin ajan jälkeen pysäytettiin, huomattiinkin, että raito oli poikki ja porot tavaroineen tipotiessään. Lähteä niitä sitten hakemaan pyryssä ja pakkasessa, huihai! Useimmiten se oli turha vaiva.
— Mutta saimme me kerran Kurkkio-Joonaksen kanssa kiinni sellaisen veitikan, kertoi Kalttopään isäntä. — Oli, koranus, katkaissut raidon muutamassa notkelmassa ja ehtinyt jo kätkeä joitakuita sokeritoppeja kinokseen, kun me Joonaksen kanssa saavuimme paikalle ja otimme veitikan lujille. Ei siinä armoa annettu.
— No mitä teitte mokomalle?
Mitäs muuta kuin selkään vain! — Saapui siihen nimittäin toisiakin raitomiehiä ja niin me luimme lappalaiselle lain kouraan: joko otat raipat heti, taikka vastaat ensi käräjissä, ja väärti valitsi edellisen, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Syväjärven Niku rupesi piiskuriksi ja siinä sai lappalainen pakaroilleen keskellä lumiaavaa — jäätyneillä koivunrisuilla. Ulisihan se ja potki, mutta mikäs auttoi. — Vankeutta olisikin tullut, jos olisi käräjiin menty.
Kalttopää heilautti päätään ja sylkäisi.
— Semmoista se on erämaan laki.
— Semmoista se on… Ja hupaisinta jutussa oli se, että Kurkkio-Joonas loppujen lopuksi komensi lappalaisen maksamaan viisi kruunua piiskurille — vaivoista! Hih, hih!