— Kova mies se Joonas…

— Kova… Mutta niin kaivoi väärti uikuttaen kukkaronsa ja maksoi — arvelematta. Sitten annettiin potkut takapuoleen ja niin hän sai painua.

Miehet nauroivat niin että pirtti kajahteli.

— Kuka se oli?

— Hurrin poika, Mauna, Äkässuvannosta.

— Ka se, jopa arvattiinkin… Voi sitä Joonasta! On se miestä, on totisesti!

Sen perästä ei ole mies kestänyt tulla markkinasiljolla vastatuksin. Ennemmin kiertää kuin kohti tulee. Ja jos on pakostakin kohti tuleminen, niin nopeasti pyrkii sivu eikä muuta kuin katsoa luihauttaa pahasti — noin.

Kalttopää painoi leukansa rintaa vasten, veti suupielensä alas ja luimisti kulmainsa alta.

Tarinaa riitti kun kerran oli alkuun päästy. Markkinamatkoista siirryttiin kalastusretkiin, joilla yksi ja toinen oli nuorra miesnä ollut mukana Ruijassa. Oikein innostuttiin, kun päästiin näihin "muisteluksiin". Ruijasta olikin useimmilla hauskimmat muistot. Sinne vielä vuosienkin takaa ajatus palasi. Ei ollut monikaan heistä milloinkaan käynyt "Suomessa", Lapin rajojen ulkopuolella. Ei oltu nähty Suomen kaupungeita, mutta Vesisaaret ja Hammerfestit oli käyty, moneenkin kertaan. Ei oltu ennen tietty Suomesta muuta, kuin mitä joku matkustava Suomen herra taikka Ruijaan pyrkivä "karkulainen" oli "muistellut". Niin eristettyinä oli eletty. Silloin näet ei ollut "kruununteitä", niinkuin nyt. Nythän sitä jo tiettiin omastakin maasta jotakin, kun "avisit" tulivat melkein joka taloon, ja useampi nuoremmasta polvesta oli käynyt "Toorniossa", jopa Oulussakin. — Mutta ennen vanhaan johtivat kaikki tiet Ruijaan. Siellä olivat vanhukset nuoruutensa päivinä harjoittaneet kalastusta, väliin vuosikaupalla. Tunnettiinpa siis Jäämeri. Sen tyrskyissä oli taisteltu, usein hengen uhallakin. Oli soudettu "fämbööreillä" [fembording, norjal. sana = viisihankavene], sen sijaan että nyt sauvoskeltiin kotikoskia omatekoveneissä. Oli ajettu "tampilla", väliin pitkiäkin matkoja. Toiset olivat olleet lastaustöissä eri vuonojen perukoissa ja hengittäneet vuosikausia sillin, turskan ja saidan hajua. Olipa joku tehnyt retken Huippuvuorille saakka jonkun tutkimusretkikunnan mukana, ja sieltäkös riitti muisteluksia talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille! Pysyväiseksi muistomerkiksi näistä vanhojen kertomuksista olivatkin kylänlapset ristineet kievarin vieressä olevan kaihon "Pitsperkiksi". Kalttopää oli matkoillaan kerran tavannut Ranskan "frinssin" ja Meeranivan Matti, lukkarin emännän veli, väitti olleensa viikkokausia kalanpyyntikumppanina itse Englannin "herttyykillä". — Olihan sitä maailmaa nähty. Oli toki!

Ennenkuin väki hajaantui, veisasi lukkari iltavirren ja Outa-Jussa luki rukouksen. Ilta oli jo myöhäinen, kun kyläläiset vihdoin taivalsivat koteihinsa, tyytyväisinä kuulemastaan sanasta, mutta vanhat miehet vielä tyytyväisempinä siitä, että oli taas saatu muistella Ruijan-aikoja, — Ruijan, joka heille, vanhoille tenomuotkalaisille, merkitsi samaa kuin sadoissa värivivahduksissa kimalteleva, sädehtivä nuoruuden maailma.