Koirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä räiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi kuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe, Pomppe!" "Hei, hei!" Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt lähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan… Mutta merkillistä: jostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta… Salkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei Salkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä kuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten huutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan surkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen vierestään…
Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli? Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske. Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä liikahtanut… Mitä? Ammuttu?… Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt, mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä turtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi… Iholle virtasi jotakin lämmintä ja kosteaa… Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan.
VI.
Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen, istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä, Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne kiireen kaupalla.
Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva oli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia. Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: "Chr. Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä tahriintuneita valokuvia.
Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli kahvinkeittopuuhissa.
Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia oudonnäköisenä ja kysyi:
— Kuka sinä olet?
Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi tyynesti:
– Minä olen pappi.