Pastori nyökäytti jälleen päätään.
— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili valoisasti.
— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti loppunut.
Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.
Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.
Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa. Mutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli hänelle asia esitetty "alhaalla", kaupungissa, josta hän tänne oli muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan muita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin omituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset", oli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat. "Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille heidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut se suuri, rakastettu "pappa" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle vieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.
Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka alussa oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta. Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin "rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.
Siinä sitä oli oltu.
Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut, tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.
Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.