Vanhus huokasi ja jatkoi:
— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään eikä muisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä päivään ja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä oli evankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi Outa-Jussa. Selällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut monta… tuli sentään joku. O-hoo!
— Keitä siellä tuli kristityiksi? kysäisi Pikku-Jouni.
— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen… en muista nimeä. Ja monta muuta.
— Vai oikein kauppiaan rouva?
— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on ennen ollut vähän ylpeänsekainen.
Vanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi hänelle täyteisen kupin.
— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin se Jussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään aikaan kuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen tarvitsee… kun nimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-Pietillekin.
Pikku-Jouni höristi korviaan.
— Rasmus-Pietille? Mitä hänestä?