Aslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja häntä ahdisti. Kummajärven Salkko… Niin, niin… se olisi saanut jäädä tekemättä. Tappaa mies… oh, se oli kamalaa!… Mutta kun oli kysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin… Viedä kokonaisia parttioita niin usein… ja niin röyhkeästi… Sitä ei kenenkään sisu kestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen hänen asemassaan… ampunut kuin koiran… armotta. Mutta vaikka Salkko olikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä… väliin öillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli ölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut… Ei ollut saattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.
Huh!… Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä, odottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut… ei mitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu… Mistä lie Rauna-muori sen onkinutkin?… Synnin mitta… synnin mitta!… Sitä se vaan hoki… joka näkemässä… akanhöperö!
— Vuooaaa! kajahti äkkiä kuutamoisessa yössä. Hukka!
Poro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja lähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja pakeni kuin henkensä edestä.
Vuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut kirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä niin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla lainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat mustia varjoja sen valkeaan pintaan.
Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat jokaista pienintäkin risahdusta.
— Uuooaa!
Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon. Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella. Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.
Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen, silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. — Baergalak!