XI.
Kun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut niistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo oli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta tuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja "mahdollisuudet lauman lisäämiseen" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet lappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta kymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut ryhtymään. Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että "paimentakaa paremmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä". "Katsokaapa, minä hiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä en luota renkeihini." Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut siihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he häntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He tiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata. Yksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen laumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat usein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli saanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen. Sillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti, niin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan vankiloissa vennetty, niinkuin yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin Salkko Hukkaakin oli käytetty "alhaalla" ja sellaisestakin kuin — viinanvarkaudesta!
Salkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli kumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa vihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös heidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt. Isänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot olleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina ollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden jutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös Norjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän kuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko kunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin hampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen, jossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko oli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta siellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei kuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.
Näitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja kuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän ajoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.
Aslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi menoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.
Niin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt pappia noutamaan.
Vanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa kävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen poronsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa vasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa maannut heikkona sairaana.
Niin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli ensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi käymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?
Ahkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja laskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!… Tuleehan se kuolema… vanhalle… sehän on luonnonlaki semmoinen… Eihän siinä mitä ihmettä… Kahdeksankymmentä vuotta äijällä hartioilla… Omituista, että pitää aikamiehen hourata… ja vaivata itseään vanhan akan jaarituksilla… Synnin mitta… joutavia…
— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui sileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen nosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi yht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin päätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.