XII.
Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa. Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.
Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle. He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.
Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli kirkolla.
— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen hihnanpään Niilalle.
— Vielä, mutta kovin on huonona.
— Tule ottamaan papin poro ja vie molemmat kaivamaan, komensi Aslak.
Renki totteli laiskasti ja Aslak papin kanssa työntyi kotaan.
Perällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla risaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat likaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät paloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha, likainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.
Kota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja kuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin, päällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.