Nuo paperossilaatikon kannet antoivat aihetta monenlaisiin ajatuksiin. Isä Eprami katseli niitä, herätessään aamusella takan kupeelta. Isä Epramin mieleen ne toivat tupakan, josta tuli Poskeisessa alituinen puute. Niin… niin… ne herrat polttelivat vain tuollaisia hienoja paperosseja… herrat ja jätkämiehet. Niillä kun oli nykyään niin hyvät tienat… jätkämiehilläkin… Ei hän, Eprami, mihinkään päässyt, kun ei ollut, ketä olisi mökkiin jäänyt Riikan avuksi. Se Juhanikin oli yksinkertainen, ettei siitä ollut… kotia oli siis jääminen… Keskentekoisena kyyhötti uuden rakennuksenkin kehä, josta taas äsken oli pitänyt ottaa pari hirttä polttopuiksi.
Äiti Riika katseli myös paperossilaatikon kansia. Hänen mielestään oli tuhlausta varustaa tupakkapahanen sellaisilla laatikoilla. Olisi rihmalla kietaistu tai muuten paperiin pantu. Mutta noin monenlaiset värit ja kultaukset ja komeat puustavit. Ei Svebeliuksen katekismuksessakaan löytynyt niin koreita kirjaimia ja se oli sentään Jumalan sanaa. Mutta — maailman turhuus oli maailman turhuus. Niinkuin ei olisi sentään vähemmällä välttänyt… tupakkapahanen…
Yksinkertainen Juhani-poika ei pystynyt niin syvälle käypiin mietiskelyihin. Ja kummakos se, kun oli jo luomisen vinkkelissä vikanaiseksi jäänyt — äijäriepu. Hänkin katseli paperossilaatikon kansia ja tunsi niistä A:n ja O:n. 'A ja O, alku ja loppu', niin oli kerran pappi rippikoulussa saarnannut. Juhani-poika oli edellisenä syksynä ollut rippikoulussa, mutta oli keväällä häätynyt jäämään pois sairastumisen vuoksi.
Mutta eniten askartelivat pikku Viljamin ajatukset paperossilaatikon kansissa. Lapsen mielikuvitus löysi niistä lujan lähtökohdan lentomatkoilleen. Milloin muistutti 'Antitrustin' kannen poikki kulkeva juova niin ihmeen selvästi Kemi-Niilan, lappalaisen, vyötä. Siinä oli jos jonkinmoisia helyjä ja koristuksia. Milloin taas oli 'Oivan' kanteen kuvattu sininen pilvi niin ihmeesti samannäköinen taivaalla purjehtivien pilvien kanssa. Sellaisen hän oli kerran nähnyt ihan navetan yläpuolella ja silloin hänestä oli tuntunut, että navetan välikössä riippuva hihnakiikku oli kultainen O, jota enkeli piteli kiinni. Sillä mainittu kirjain oli 'Oivan' kannessakin ihan sinisen pilven alla.
Oli heinäkuun alku. Poskeisen väki oli juuri noussut. Pikku Viljami seisoi laatikon kansien edessä, tavaillen niiden merkillisen näköisiä kirjaimia. Hän oli oppinut kevään kuluessa tavaamaan ja nyt oli hänen joka-aamuisena tehtävänään tavata 'Oiva ja 'Antitrust'. Tuo jälkimmäinen sana tuotti melko tavalla kiusaa. Siitä tuntui yksi kirjain puuttuvan. Ainakaan ei sitä tavatessa päässyt kiertämään. Se oli t:n ja r:n välillä. Siihen tuppasi ihan itsestään vääntymään u-kirjain.
Nytkin hän koetti sitä kiertää, mutta ei onnistunut. Hän kyllästyi, jääden miettimään oudon sanan tarkoitusta.
— Äiti, mikä on 'Antitrust'? Onko se senniminen mies?
Kylläpä äidillä taas oli vaiva keksiä sopivaa vastausta.
— Eikö tuo liene, äänsi hän pöydän päästä, missä parastaikaa särki pientä, likaantunutta sokurin myhkyrää.
Mutta isä Eprami virkkoi: