Joonas Sirviö silmäilee hymyillen rikkinäisiä housujaan ja ryhtyy taas perunoita kuokkimaan.
— Mutta sitä minä vain ajattelen, että saisi alkaa uudestaan se
Japanin sota, huutaa hän vielä papin jälkeen.
— No miksi niin?
— No kun nämä Kuusimaan perunat ovat pieniä ja pyöreitä kuin pyssynluodit. Näillä olisi hauska tapella.
Ja kuin erityiseksi suosionosoitukseksi heittää Joonas perunan pappia kohti, nauraen makeasti.
Pikku Viljami
Pieni mökki postitien varressa oli sangen vaatimaton. Se oli vain tavallinen neliseinäinen ilman eteistä. Kun talvisin avasi oven, hyökkäsi pakkanen häikäilemättömästi ihan tuvan perälle ikkunan alle kuin mikäkin kylän hulliainen. Vain avotakka piti sen kurissa. Se ahmaisi pakkashuurun muutamassa silmänräpäyksessä, palauttaen järjestyksen.
Poskeinen — se oli mökin nimi — oli sisustukseltaankin sangen vaatimaton. Vain pöytä ja penkki sekä pari honganrungosta sahattua pölkkyä istuimiksi: — siinä huonekalusto. Kaksi kololaitaista kahvikuppia, sokuriastia, joka heilui puujalan varassa kuin raajarikko, ja iso pahkakuppi pöydällä, pistivät ainakin ensi näkemältä tulijan silmään. Sillä pata ja kahvipannu, milloin eivät virkaansa toimittaneet, katselivat uunilta kuin kukko ja kana orreltaan.
Seinät olivat alastomat. Ei edes sanomalehteä ollut sattunut kulkijalta jäämään. Ja jos oli joskus jäänytkin, oli Poskeisen Riika korjannut sen visusti omaan talteensa: hän tarjosi sen sunnuntaina pyhälukemiseksi miehelleen. Ei se seinälle joutanut, niinkuin vähäkylien taloissa. Ei, Eprami tutkisteli sitä sunnuntaisin, tutkisteli siksi kunnes se oli kokonaan luettu. Riika kuunteli uteliaana Epramin tankkausta. Sillä tavalla hän oli kerran saanut tietää, että Liotke Jorke oli pitänyt puheen alahuoneessa. (Kaikkea ne viitsivät aviiseihin pannakin!) Se mahtoi olla merkillinen mies, samainen Liotke Jorke.
Mutta olipa sentään seinällä jotakin, joka Poskeisen kuusivuotiaasta Viljamista oli maailman kauneinta. Kaksi paperossilaatikon kantta oli naulattu seinälle vieretysten. Toisessa seisoi 'Antitrust' ja toisessa 'Oiva'. Vanhin poika, Juhani, oli löytänyt ne postitieltä ja tuonut kotiin. Ja luonnollisesti ne oli pitänyt heti naulata seinälle pikku Viljamin iloksi.