— Ny haar jei fooe' reene önderkläär, puhelee Joonas osoittaen puhdasta paidanrinnusta. Hän sanoo sen veitikka silmäkulmassa, sillä hän on käynyt pappilassa pyytämässä lainaksi puhdasta aluvaatekertaa, saadakseen omansa pesuun. Pappi ei ollut antanut. Oli vain neuvonut rantaan pesemään ja käskenyt pitää takkia ilman paitaa, siksi kunnes pyykki kuivuisi. Mutta hänkö, amiraali Archibald Sirviön poika, kulkisi ilman paitaa! Hän antoi papille anteeksi, sillä tämä ei silloin vielä tiennyt, kenen kanssa oli tekemisiin joutunut. Nyt käyttäytyi pappikin eri miehen tavoin, tarjosi tupakan ja haasteli ruijaa, kysellen Joonaksen kotioloista ynnä muusta.
— Joo, minulla on kahdeksan poikaa. Neljä on konttoristeinä Alkkulan paperitehtaalla ja neljä kotona. Vankkoja miehiä niistä tuli. Näkisipä sogneprest nuorimmankin: — kuuden kuukauden vanhana tämä jo väänsi kissanpojalta niskat nurin.
— Ovatpa ne poikia.
— Ovat ne. Vanhin, Kristian, saa kymmenentuhatta markkaa kuukaudessa.
— Onpa siinä palkkaa. Eikö se koskaan isälle lähetä?
Joonas Sirviö hymyilee kaikkein ylhäisintä hymyään.
Näkee, että hän on Archibald Sirviön poika.
— Meidän suvussamme on tapana, että jokainen tulee omillaan toimeen. Enhän minäkään ottanut vastaan raha-apua kirkkoherralta, vaikka olin sillä kertaa ihan pennitön. Me saamme olla köyhiä kuin kirkon hiiret, mutta silti on meidän aina muistettava korkea sukuperämme. Me emme voi pyytää edes toisiltamme.
Jonas Sirviö ojentaa vartensa ylhäisen suoraksi ja hymyilee lempeästi papille.
— Mutta ensi kesänä taas Utsjoella vieras vilahtaa. Silloin saapuvat isän veljet, Polken kuningas, setä Kaaperi Österiikistä ja ministeri Hans Altrik, sama joka on nainut sen Fredrik-vainajan lesken, ja itse Haakon ten Synte. He haluavat nähdä poroja. Silloin saan minäkin taas seurustella vähän parempien ihmisten kanssa. Olikin hyvä, että lähetin pyhäpuvun jo etukäteen Utsjoelle. Sillä näissä pukimissa ei silloin sovi esiintyä.