Kerran vuodessa on Utsjoen papilla edessään sangen tiukka paikka. Silloin saapuu nimittäin Joonas Sirviö Salmelin pappilaan papinkirjan hakuun isälleen, eläkkeen nostoa varten. Se eläke ei ole mikään tavallinen eläke, ei verrattavissakaan metsänvartijoiden taikka poliisien vaivaisiin valtioapuhin, vaan kerrassaan suurenmoinen — kaksisataatuhatta kruunua vuodessa Norjan valtiolta, joka tällä mitättömällä summalla on edes hiukan tahtonut korvata niitä palveluksia, jotka amiraali Sirviö on entiselle isänmaalleen tehnyt. — Papinkirja lähtisi helposti, jollei Joonas-poika pitäisi kiinni isänsä juhlallisesta arvonimestä. Sitä ei ole merkitty Utsjoen pieneen kirkonkirjaan. Mutta hyvänen aika! Pappi silmäisi hiukan kirjan loppuakin. Siellä pitäisi muutamalla sivulla löytyä päällekirjoitus: 'Säätyhenkilöitä'. (Joonas Sirviö huomauttaa siitä kuin anteeksi pyytäen.) Ja aivan oikein: — sieltähän löytyykin entinen Norjan laivaston neljäs amiraali — admiraali oikein kirjaimellisesti — Archibald Sirviö eli Salmelin. Kas, sillä nimellä — tuolla viimeksimainitulla — on isä tunnettu kautta koko Ruijan riikin ja ennen kaikkea Riksforsikkringsanstalt'issa, mistä eläkkeet vanhoille valtion virkamiehille maksetaan. Pappi tuumii hetkisen, hymähtää sitten pari kertaa ja niin saa entinen Norjan laivaston neljäs amiraali Archibald Sirviö papintodistuksen ja hänen poikansa Joonas pääsee lähtemään, sulkeuduttuaan sitä ennen arvoisan sogneprestin suosiolliseen huomioon.
Papinkirja siis kyllä on kunnossa ja pantu huolella postiin, mutta missä viipyvät entisen neljännen amiraalin eläkerahat? Joonas Sirviö istuu Sirman kauppakartanon konttorihuoneessa, poltellen kahden äyrin sikaria. Olisiko sähköttää Kristianiaan ja tiedustaa asiaa, sillä Sirmastahan lähtee lanka, jota pitkin pääsee vaikka Australiaan. Kauppias ojentaa hänelle sähkösanomakaavakkeen, mutta jokikinen kerta jää sähkösanoma lähettämättä. Joonas Sirviö tietää varsin hyvin, minkävuoksi eläkerahat viipyvät: — Syylingin ryssät ovat taas ryöstäneet valtakunnan kassan. Niin, niin se on. Onko handelsman käynyt Kristianiassa? Vai on. No sitten handelsman tietää. Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksesta ei ole kuin kivenheitto riikin kassalle, ei pitempi kuin konttorihuoneesta kauppiaan saunaan. Siinä seisoo kaksi sotilasta oven edessä ja kaksi vartioi kassaa sisällä. Mutta siitä huolimatta vievät Syylingin ryssät rahat kuin puhaltamalla, sillä ne ovat viekasta väkeä eivätkä pelkää mitään.
Sellaisten tapausten jälkeen syttyy valtakunnassa suuri sota. Haakon ten Synte, Ruijan kuningas, lähtee yksin Syylingin ryssiä vastaan, aseenaan englantilainen metsästyskivääri. Hän ampuu niitä varallakin yhtä paljon kuin hyvä metsämies jäniksiä kauniilla syyskuun säällä. Ei hän viitsi armeijaa liikekannalle asettaa, ei, hän suoriutuu yksikin Syylingin ryssistä, sillä apunaan hänellä on prinssit Huula, Olavi ja Mikael, jotka eivät tosin ammu, vaan heittävät keihästä.
Joonas Sirviö hymyilee salaperäisenä. Kummakos, kun mies kertoo tällaisia valtionsalaisuuksia, joista sanomalehdetkään eivät mitään hiisku. Mutta Joonas Sirviö tietää asiat, sillä hänellä on ylhäisiä sukulaisia: yksi sedistä on naimisissa Tanskan kuninkaan Fredrik-vainajan toisen vaimon kanssa — sen saman, joka jäi leskeksi kuninkaan kuoleman jälkeen — ja yksi hänen veljistään on taksminister Michelsenin vävy. Kyllähän sellaiset henkilöi asioista selvän saavat. Entäs sitten setä Matti, joka hallitsee kuninkaana Polkessa ja toinen, setä Kaaperi, jonka äskettäin valitsivat kuninkaaksi Österiikiin. Kyllähän siinä Englanti ja Montenegro panivat vastaan. Mutta kun Säkki Solovakki sanoi, että mitä niitä turhia, kyllä Kaaperi kuninkaaksi kelpaa, sillä hän on hyvä mies ja muutenkin itsestään pitävä, niin eivät auttaneet Englannin paremmin kuin Montenegronkaan vastalauseet. Siellä on nyt Kaaperi-setä ja hyvin kuuluu viihtyvän. Palkkaakin saa riittävästi: sata helleriä päivässä ja vapaan ylöspidon. Ja sitten vielä talosta kaksi vaatekertaa vuodessa. Niin kuuluvat rinnukset kumisevan kuin metallipelti. Mikäs siellä, lämpimässä maassa, jossa ei tarvita villaisia iholla pitää.
Joonas Sirviö nyökkää merkitsevästi päätään. Pukuseikat häntä hiukan hermostuttavat, sillä itsellään hänellä on tällä erää yllä vain sangen vaatimaton vaatekerta, nyppylangoista tehty ruskea puku, joka kyllä uutena on ollut hieno, mutta nyt jo kulunut ja haalistunut. Kyllä hänen isänsä, amiraali Archibald, suuttuisi, jos saisi tietää, minkälaisessa puvussa hänen poikansa esiintyy, hän, joka aina harrastaa lastensa parasta ja haluaa heidän käyvän siististi puettuina.
Joonas Sirviö on kotimatkallaan pysähtynyt perunannostoon kauppias Kuusimaahan. Saattaahan eteenpäin pyrkivä mies väliaikoina ruumiillista työtäkin tehdä, vaikka onkin virkauralle aikova ja ministeri Kynessenin lapsuudentuttu. Neljännen amiraalin virka on vieläkin täyttämättä. Taksminister Michelsen on sen Joonaalle luvannut, ja olisi tämä sen jo saanutkin, jollei espanjantauti olisi tullut väliin ja sotkenut kaikki suunnittelut. Mutta mikäs hänellä sentään on yrittäessä, kun on tuttu jokainen Ruijan mies. Kristianiassakin hän tunsi jok'ikisen, Sekin ylikenraali, joka parastaikaa on matkalla Nordkapia valloittamaan, on yhtä läheinen kuin oma veli. Hänen nimeään ei Joonas Sirviö tällä hetkellä muista, vaan miehen hän tuntisi pimeässäkin. He ovat aikoinaan pelanneet nappikuoppaa Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksessa ja kolmantena heillä oli Oskari-veli, joka nyt on kuollut ja makaa palsamoituna muutamassa kirkossa Drammenin takana.
Joonas Sirviö kuokkii ja hymyilee. Hänen on hiukan vaikea käsittää, että niin kuuluisan miehen poika työskentelee tavallisena päiväpalkkalaisena kauppias Kuusimaan pellolla. Mutta kun hän nyt kerta on tähän työhön ryhtynyt, haluaa hän suorittaa sen loppuun. Sitä paitsi on kauppias Kuusimaa rento mies. Hän maksaa hyvin.
Ihmeen hyvin häntä oli täällä kohdeltukin. Ihmiset tiesivät hänen korkean lähtönsä ja suhtautuivat sen mukaan. Kauppiaan rouvakaan ei ollut yhtään pahastunut, vaikka hän oli komentanut vehnäset pöytään muutamalla kahvinjuontikerralla. Kun kerran talossa kahdesti viikossa leivottiin, sai siitä jo saada osansa Archibald Sirviön Joonas-poikakin.
Onko hän muuten nainut mies? Juuda, hänen rouvansa on Röroosista Trondhjemin takaa ja ihan ummikko. Ei ymmärrä suomea enemmän kuin seinä. Sen saattoi vaikka myydä. Mutta puhupas ruijaa, silloin saat nähdä — niin juoksee korea kieli kuin vesi, niin luistaa yhtä sulavasti.
— Hyr koor the i daa? kysyy Joonas papilta, joka on matkalla postiin. Pappi osaa hiukan norjaa ja Joonas Sirviö keskustelee mielellään hänen kanssaan. Hänen suunsa hymyilee ystävällisesti ja silmät loistavat kuin viisivuotiaalla pojalla.