Kuinka hän olikaan iloinnut tehtyään sen havainnin, ettei pappi ollutkaan lantalainen. Oi, hän oli tullut niin iloiseksi, niin tavattoman iloiseksi. Hänestähän oli tuntunutkin vaikealta käsittää, ettei pappia tarvitseisi kunnioittaa. Sillä eikö tämä ollut sanonut: 'burist, burist!' Ja hän oli laulanut taivaasta ja enkeleistä. Luviisa ei saattanut sitä muistella, tuntematta vihlovaa kaipausta sydämessään. Mutta sitten oli pappi pyytänyt joikkaamaan. Sitä hän ei olisi koskaan papista uskonut. Ei sillä, että se olisi itsessään ollut mitään pahaa, mutta se kun oli lantalaisien tapa sellainen; antoivat lappalaisille viinaa ja sitten joikkauttivat kaiket illat. Eikä joiku sopinut toisten kuultavaksi, ei ainakaan ilman viinaa. Viinamies kyllä saattoi laulaa toistenkin kuullen. Tuolla pyynnöllään oli pappi paljastanut itsensä: hän kuului lantalaisiin, auttamattomasti. Olisi antanut rippiviinaa, niin kyllä hän olisi joikanut! Olisi joikannut koko illan ja vaikka vielä yönkin päälle! Mutta sitten hän vasta olisi halveksinutkin pappia eri lailla… ainakin yhtä paljon kuin etelän jätkää. Nytkin hän jo halveksi häntä, halveksi ja vihasikin. Se kun oli vain sellainen… herra… mikä lie… silmälasit päässä… ja nutukkaat… muka!… ja koivikkaat… tietysti, että olisi muka lappalainen! Pyh, kaikkea! Eihän se osannut kunnolla lappiakaan, vaikka Luviisasta oli alussa siltä tuntunut. Mikä lie ollut… lannan Herra, joka halusi lapintytärten kanssa joikuja laulaa!
Luviisan pikku sydämessä askarteli kostonhimo. Hän tekisi papista joiun… sellaisen, että sitä kelpaisi kuulla. Ja sittenkös hän laulaisi sitä, niin että jängät raikuisivat! Saisi pappikin kuulla… minkälainen on… mokomakin silmälasipää!
Luviisa heitti porollensa viimeiset jäkälät ahkion keulasta. Yöksi piti eläin saada metsään. Hän kyllä veisi sen itse. Ei hän muiden apuun turvautuisi.
Katsellessaan poron kaaputtelemista hän tunsi vähitellen tyyntyvänsä ja hänen mielessään rupesi soimaan omituinen, halveksiva sävel, joka hiljakseen sukeutui sanoiksi:
Lannan paksu pappi, silmälasit päässä, lapintyttäritten joikukaverus on!
Siinä se nyt oli… papin joiku! Sitä kelpasi laulaa!
Kun Orpo-Matin Luviisa jonkun hetken päästä palasi pirttiin, oli hän suuresti muuttunut. Hän oli käynyt viittä vuotta vanhemmaksi ja hän halveksi hengessään koko kinkerirahvasta, pappia yli kaikkien muiden. Hän oli kuitenkin oppinut yhden uuden taidon:
Hän osasi salata sen.
Neljännen amiraalin poika
Tunteeko joku Joonas Sirviötä eli Salmelinia? Vahinko jos ei, sillä hänen isänsä Archihald Sirviö eli Salmelin on aikoinaan ollut neljäntenä amiraalina Norjan laivastossa, asunut Kristianiassa Sommero- ja Trammesveikatujen kulmauksessa — lähellä sitä paikkaa, mistä Norjan virkakunnalle palkka maksetaan, mutta eläkkeelle jouduttuaan siirtynyt Utsjoelle Suomen Lappiin.