Ei pappi itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen sanoi. Siksikö, että hän todella olisi halunnut tytön laulavan, vai siksikö, että häntä kummastutti tämän omituinen kasvojen ilme ja että hän toivoi näkevänsä, mitä tästä kohtauksesta loppujen lopuksi kehittyisi.
Pikku Luviisa oli aivan huumaantunut. Hänellä oli tavattoman kuuma. Hän perääntyi pari askelta ja sanoi sitten äkkiä, miltei raivokkaasti:
— Antaisit vähän rippi viinaa, niin kyllä minä joikkaisin!
Kuka se oli, joka nyt loi häneen omituisen katseen? Siitä kuvastui hämmästys ja nuhde samalla kertaa. Oliko se pappi vai oliko se Jumala?
Nyt se oli Jumala. Hän istui tuossa Lokan Alen kamarin pöydän päässä koivikkaat ja nutukkaat jalassa. Nyt se oli Jumala, sillä huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.
— Mitä se Luviisa sanoo?
Pikku Luviisa ei sanonut enää mitään. Hän itkeä nyyhkytti. Hän tunsi vain, että pappi oli lantalainen, auttamaton lantalainen, joka pyysi joikkaamaan niinkuin muutkin lantalaiset. Hän tunsi kaiken sen kauniin, mikä äskettäin oli hänen mielensä täyttänyt, yhdellä iskulla särkyneen pirstaleiksi.
Pappi koetti häntä lohduttaa, mutta se ei auttanut enää. Luviisan pikku sydämessä oli jotakin särkynyt. Hän kääntyi ja lähti huoneesta.
Hän kulki eteisen läpi ja tuli pihalle. Siellä ei nyt näkynyt ketään. Luviisa juoksi navetan taakse missä hänen poronsa oli. Siellä tuntui turvallisemmalta. Hän painausi navetan seinää vasten ja itki hiljaa.
Hänen sydäntään kaihersi epätoivo. Hän oli ollut taivaassa ja tullut heitetyksi sieltä alas. Hän oli nähnyt Jumalan, mutta vain lyhyen — lyhyen hetkisen. Jumala oli muuttunut papiksi, joka vilkutti lukkarille silmää. Hän ei ymmärtänyt enää mitään.