— Nyt pitää sinun laulaa minulle, sanoi pappi.
Luviisa säpsähti. Oliko se pappi, vai oliko se Jumalaa joka puhui?
Hänenkö käskettiin laulaa? Eihän hän osannut muita kuin joikuja.
— En minä osaa… vastasi hän hiljaa.
— Kyllä kai sinä joikuja osaat?
Mitä, joikuja? Oliko se pappi vai oliko se Jumala, joka käski hänen joikuja laulaa?
Luviisa katsoi pappia ja huomasi tämän silmäkulmassa veitikan. Hän katsahti Magga-Jounia ja lukkaria ja näki näiden hymyilevän.
Ei… se ei ollut Jumala… se oli pappi, joka käski hänen joikuja laulaa.
Hänet valtasi yhtäkkiä omituinen tunne, johon sekaantui äärimmäistä arkuutta ja voimatonta vihaa. Hän olisi halunnut paeta, lymytä piiloon, niinkuin jäniksen poikanen, ja samalla purra hukanpennun lailla. Häntä itketti ja raivostutti yhtä aikaa ja hänessä heräsi samanlainen tunne kuin koirassa, joka äkkiarvaamatta on joutunut susilauman keskelle. Nyt ei pappi enää näyttänyt kauniilta. Hänen punakat kasvonsa tekivät julman ja häijyn vaikutuksen, vaikka suu hymyilikin.
Pappi katseli huvitettuna edessään seisovaa, pientä lapintyttöä. Tämän silmistä välkehti villi valo. Se oli erämaa, kesyttämätön kiveliö, joka nyt katseli niistä. Näytti siltä, kuin olisi pikkuinen, koreatakkinen olento tahtonut hyökätä hänen kimppuunsa. Vuoroin kävi tämä kalpeaksi, vuoroin hehkuvan punaiseksi. Nyt saivat silmät hätääntyneen ilmeen, papin mieleen johtui poronvasikka, joka on tuotu pirttiin ja sen lämmöstä huumaantuneena rupeaa roukumaan ja hypähtelemään.
— No laulapas nyt, Luviisa, sinä vuorostasi…