— Sinäkö puhut lappia?
— Puhunhan minä vähän.
— Sinähän puhut lappia paljon. Osaatko sinä laulaa lapiksi?
— Osaanhan minä.
— No laulapas, että minä kuulen.
Pappi silmäsi veitikkamaisesti Magga-Jounia, joka oli istahtanut soututuoliin. Sitten hän katsoi Luviisaan ja rupesi hymyillen laulamaan:
Me taivaast' tänne tulimme ja uutisia tarjoomme. Me hyvän sadun kerromme, nyt kuulkaa todistustamme.[10]
Luviisa katseli pappia silmissään outo välke. Hän oli aina kuullut lappia hyljeksittävän. Kiertokoulussakin oli vain laulettu suomenkielisiä virsiä ja Luviisaan oli vähitellen juurtunut se käsitys, ettei Jumalalle saanut muulla kielellä veisata. Äitikään, vaikka oli kodassa syntynyt, ei osannut yhtään lapinkielistä virttä. Suomeksi olivat hänenkin lapsuutensa aikana koulumiehet opettaneet. Luviisa oli tähän päivään saakka luullut, ettei lapiksi laulettu muuta kuin joikuja ja niitäkin pääasiallisesti vain silloin, kun oltiin viinoissa. Ja nyt hän kuuli virren, Jumalan virren, lapiksi!
Pikku Luviisa kuunteli ihmetyksiin vaipuneena. Hän unohti seisovansa Lokan Alen kamarissa kuuluisaa lipaspiironkia vastapäätä, piironkia, jonka oli tehnyt Sänky-Kustu, se maanmainio ruotsalainen puuseppä. Hän unohti Magga-Jounin ja hänen Tyskän-matkansa, unohti lukkarin ja kaiken muun. Hän näki vain papin, joka lauloi enkeleistä ja joulupaimenista, ja hänestä tuntui, että tuo pöydän päässä istuva, punakkakasvoinen mies oli Jumala, taivaasta tullut, niinkuin hän oli sanonutkin.
Hänen rinnastaan pusertui onnen huokaus, kun pappi lopetti. Se oli ollut niin tavattoman kaunista, että sitä olisi saattanut kuulla vaikka koko illan.