— Tule, tule vaan… mennään pappia tervehtämään.
Luviisa työntyi Jounin jäljessä ulos. Sydän takoi ihan haljetakseen.
Häntä jo kadutti, että oli ollenkaan pyytänyt mukaan päästä. Mutta
katumus oli myöhäistä, sillä Magga-Jouni tempaisi jo kamarin oven auki.
Kirkas valo tulvahti sieltä Luviisaa vastaan.
Iso, silmälasipäinen mies istui huoneen perällä pöydän päässä. Luviisan sydänala kepeni hiukan: miehellä oli koivikkaat ja nutukkaat jalassa. Toinen, vanhemmanpuoleinen, istui sohvassa ovensuuseinämällä. Se oli lukkari.
Magga-Jouni tervehti ensin lukkaria ja sitten pappia. Luviisa mietti jäädä ovensuuhun seisomaan, mutta rohkaisikin mielensä ja astui Jounin perässä.
— Iltaa, iltaa, kukas se tämä on?
— Se on Orpo Matin Luviisa Luiron latvoilta.
— Vai Matti Orbuksen. No, burist, burist![9]
Luviisa ihan hämmästyi. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä olo. Pappi puhui lappia!
— Joko sinä olet vanha? kysyi pappi edelleenkin lapiksi.
Luviisa katseli pappia ihmeissään ja unohti vastauksen. Pappi ei ollutkaan lantalainen. Pappi oli oikeita ihmisiä niinkuin lappalaisetkin. Hänet valtasi sellainen outo rohkeus, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuntui aivan kuin Jumala olisi nauranut.