Mikä kumma se sitten oli —?
Maijalan mies menee ulos ja huutaa:
— Hei, älä mene, tule vain saunalle! Täällä on muitakin!
Ei kuulunut vastausta, ei askelten ääntä. Synkkä pimeys vain ympärillä.
Silloin palasi Maijalan mies saunaan ja taisi kirotakin. Hän nimitteli vanhaa Kehnoa kaikilla tämän tunnetuilla nimillä. Sillä Maijalan mies oli raaka. Tietty se, kun oli puolet ikäänsä savotoissa kulkenut ja juonut maansa rappiolle.
Mutta sitä ei olisi Maijalan miehen pitänyt tehdä. Vanha Kehno on arka arvonimistään. Hän kysyy kunniansa perään.
Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin jo alkoi tulla… Tuli miestä pitkää ja lyhyttä. Jokaisella oli yskä ja ne rykivät niin että sauna kajahteli. Maijalan miehen rohkeus rupesi jo horjumaan. Hän koetti läpäistä pimeyttä katseellaan ja hän näkikin.
Tulijoita oli toistakymmentä ja ne asettausivat istumaan riviin toisen makuulaverin laidalle. Niiden kasvoilla välkehti fosforin kaltainen valo. Suusta ja sieraimista hohti kuin viinavalkea ja yhtäkkiä selvisi Maijalan miehelle, että ne olivat kaikki viinaan kuolleita.
Hän tunsi kylmenevänsä. Tuntui kuin olisi hän maannut jäälautalla, mutta vielä oli rohkeutta hänellä sen verran, että hän saattoi seurata tapausten kulkua.
Miesten edessä lattialla teiskaroitsi pieni lappalainen. Nelikulmaisine, ryppyisine kasvoineen näytti se vähintään satavuotiaalta. Se katseli vuoroin Maijalan miestä, vuoroin makuulaverin reunalla istuvaa jätkätokkaa ja se lausui: