Silloin olisi parasta, että hänelle laitettaisiin silmälaput niinkuin pappilan vanhalle ruunalle.
— Ei, ei… vaan rakastua — sitä minä tarkoitin.
No, siitä ei vaaraa! Hänelle ei ollut muuta naista olemassa kuin erään
Lapin nimismiehen hiukan nenäkäs tytön lepakko. Se riitti hänelle.
Tyttö nauroi.
Mutta — entäpä jos Iida rupeaisi katselemaan muita miehiä. Papilla oli maisteri-poika, jolla oli nenäkakkulat ja korkea kaulus.
— Niin — ja nenä kuin paleltunut peruna.
— No, no… kylläpä sinä. Ajattele, rovastin poika ja osaa hepreaa.
Oppia oli tarpeeksi. Hänestäkin oli aiottu ylioppilasta, mutta hän oli sanonut: ei! Puuronkeittäjiäkin tarvittiin.
Siinä oli Iida oikeassa. Mutta — entäpä jos hän kerran rupeaisi halveksimaan miestänsä, kun tämä ei ollut oppinut? Oli käynyt vain kansakoulun.
Suu poikki! Näköala-Niileksen pojanpojalla oli sydäntä enemmän kuin monella oppineella. Sitäpaitsi hän osasi hoitaa poroja, heittää suopunkia, tunsi kaikki poronmerkit… Se oli enemmän kuin heprea. Kahdenkymmenen vuoden perästä ei rovastin poika enää tuntisi kaikkia heprean kirjaimia, mutta Näköala-Niileksen pojanpoika tuntisi poronmerkit vielä kuolinvuoteellaankin.