Se kyllä piti paikkansa. Mutta — kauppiaan poika sitten? Hän oli käynyt kauppakoulun ja kerran Englannissa. Kuinkas hän nyt taas sanoikaan? »Kuut pai.»
— Good bye! Sen sinäkin opit ja tässä nyt. Ja silloin sinä olet yhtä hyvä kuin kauppiaan poikakin.
Matias Niiles lausuili good bye'ta, kunnes Iida vakuutti sen menevän ihan oikein. Opettajaispalkaksi suuteli Matias Niiles häntä.
Eipäs siinä sitten muuta. Asiahan oli taas aivan selvä. Torppa seisoi tunturin kyljessä kamareineen. Iidan kirjat mahtuisivat sinne. Vaateaitta rakennettaisiin ja oppinsa puolesta hän, Matias Niiles, vältti. Mitäs siinä sitten, kunhan rakkaus kesti.
— Se kestää aina ja iankaikkisesti, kuiskasi tyttö hiljaa.
IV
Matias Niiles tervailee ahkion pohjaa torpan pihalla. On tullut kevät, kirkas Lapin kevät. Hanget heloittavat. Niiden loiste ihan pistää silmään. On kuin tanssisi niillä lukemattomia hohtavia pisteitä. Matias Niiles varjostaa kädellä silmiään, tarkastellen alempana olevaa nimismiehen taloa. Puutarha-aidan takana liikkuu joku. Matias Niiles tietää kyllä, kuka se on. Siellä Iida pudistaa mattoja.
Matias Niiles tarttuu suttiin ja kastaa sen tervapönttöön. Terva on hiukan kohmehtunutta, mutta ahkion pohjalla se notkenee. Siksi kuumasti paistaa jo Lapin kevätaurinko.
Olipa siitä aikaa, kun hän oli Iidaa viimeksi oikein kunnollisesti puhutellut. Hän ei osannut äkkiä sanoa, kuinka monta viikkoa. Hän oli tavannut häntä kirkossa sunnuntaisin ja kerran pari kauppiaan puodissa, mutta monta sanaa ei silloin tavallisesti ehditty kuiskata. Kerran oli Iida pujottanut paperilipun hänen käteensä. »Minua vartioidaan ankarasti», oli siinä seisonut. Hm! Se oli ankara herra se nimismies. Piti vankina omaa tytärtäänkin.
Hän oli kerran käynyt tarjoutumassa rajamieheksikin. Viimeiselle rajamatkalle kolme, neljä viikkoa sitten. Isä oli kyllä kiellellyt, mutta hän oli mennyt. »Mitäpä sinä sinne… ei hän meikäläisiä ota…» Hän oli kuullut, että poliisi oli sairastunut, — poliisi, nimismiehen kengänheinittäjä. Päästäpä nimismiehen keittiöön herra lensmannin kenkiä heinittämään. Oh, hän kyllä olisi osannut sen perusteellisesti. Olisihan hän silloin saanut nähdä Iidan, ehkä kuiskatakin hänelle jonkun hellän sanan.