Mutta — Mäkitalon Aapo oli ollutkin jo siinä toimessa parhaillaan, kun hän oli astunut nimismiehen keittiöön. Niin oli työntänyt heinää kallokkaaseen kuin säkkiin ihan. Häntä oli harmittanut.
Ei tietysti oltu huolittu. Poliisin sijalle oli jo mies otettu.
Se hyöty siitä käynnistä sentään oli ollut, että hän oli saanut nähdä Iidan ylimääräisen kerran. Tämä oli pysähtynyt keittiön ovelle ja katsahtanut hiukan hätääntyneenä Matias Niilekseen, jonka otsaa sillä kertaa oli varjostanut pilvi.
Olipa Iida ollut kaunis, oli, oli!
Matias Niiles huokasi pitkään ja veteli ahkion pohjaan tervaa. Taipuisipa lensmannikin, niinkuin tuo terva… yhtä notkeasti. Mutta ei taipunut. »Vai niilesläiset pyrkivät rajoille… Joko on ruvennut käymään ikäväksi siellä ylhäällä?»
Siinä oli nimismies kerrankin oikeassa. Ikäväksi, ikäväksi oli ruvennut käymään, kun ei saanut viikkokausiin sydämensä valittua nähdä.
Siellä heilui Iida puutarhassa, mutta menepäs lähelle. Heti seisoisi nimismies salin ikkunassa. »Eikö puutarhan aita kelpaa?» Niin hän oli kerran kysynyt, kun hän oli yrittänyt puhutella Iidaa aidan yli.
Mutta olipa vielä keinot. Matias Niiles vihelsi ja oikaisi varttaan. Oliko Iida vielä paikoillaan? Oli… siellä pudisti mattoa niin, että lumi pölisi.
Hän muisti muutaman laulun, jonka Iida oli hänelle opettanut. Sen avullahan sopi lähettää tervehdyksensä.
— Jo vieri viikko toinen, armasta nähnyt en. Oi, kerro aurinkoinen, kuin jaksaa kultanen,