lauloi Matias Niiles, niin että tunturin rinne raikui. Joku poromies, joka parastaikaa vedätti puukuormaa torpan sivu, pysähtyi töllöttelemään ylös torppaan päin. Mutta Matias Niiles lauloi entistä voimakkaammin:
— On päivä pitkä mulle ja syöntä kaihertaa. Lie eihän kaivatulle vain tullut kuolemaa —?
Kaiku vastasi tunturiseinämästä. Laulun viimeinen sana kiiri laaksoon, kajahtaen takaisin nimismiehen puustellin seinästä.
Matias Niiles pysähtyi kuuntelemaan.
— Ei syytä siihen huoleen. Ma kerron, kuinka voi sun kultas: aamupuoleen hän itki, vaikeroi.
— Iida! huusi Matias Niiles. — Onko jotakin tapahtunut?
Suuri tuska valtasi hänet. Tyttö oli laulanut säkeistön aivan toisin kuin miten se laulussa kuului. Siinähän kerrottiin kesäyöstä ja sulhasvyön neulomisesta.
— Mut siit' on huoli hällä: Sa tokko lemmitkään, kun kirkon käytävällä pois äsken käänsit pään?
koetti Matias Niiles ohjata laulajaa. Mutta surullinen tytön ääni jatkoi itsepintaisesti:
— Mut siit' on murhe hällä: Kun Mittumaari jää, ei kirkon käytävällä hän kohtaa ystävää.