Nyt ei Matias Niiles enää jaksanut itseään hillitä. Jotakin oli ilmeisesti tapahtunut. Hän huusi tytölle ja viittasi Riihiautiolle päin. Nyt käyköön kuinka hyvänsä, hänen täytyi saada tavata Iidaa.
Tyttö heilautti kättänsä ja vilkaisten ikkunoihin hävisi rakennuksen taa.
Suuri tuska velloi Matias Niileksen povessa. Jotakin oli tapahtunut… jotakin aivan varmaan. Mutta mitä —? Sen hän kuulisi kohta.
Hän tempasi suksensa ja lasketti laaksoon. Maa oli jo paikotellen pälvessä, jotenka sukset töksähtelivät pahasti. Pari kertaa hän lensi silmälleen, mutta hyppäsi jälleen pystyyn. Häntä ajoi eteenpäin epätoivoinen kiire.
Tiellä, tunturin juurella, saattoi jotenkuten hiihtää. Se oli korkeammalla oleva, talvituulten ylistämä tie, joten kevätaurinko ei ollut ehtinyt sitä vielä kokonaan lopettaa. Huohottaen poikkesi hän vuoman rannassa tieltä, lähtien oijustamaan vanhaa, ränsistynyttä taloa kohti. Sehän oli heidän rakas kohtauspaikkansa.
Matias Niiles silmäili ympärilleen, näkyisikö ketään. Ei näkynyt. Oli keskipäivän aika, mutta pappilan olivat luultavasti jo heinänsä vedättäneet. Tie vuomalla pudotti jo pahasti.
Hän saapui aution rakennuksen luo, hyppäsi suksiltaan ja istahtaen vanhoille portaille jäi odottelemaan Iidaa. Sydän löi kiivaasti. Jotakin oli auttamattomasti tapahtunut.
Hetken päästä saapui Iida. Mutta — kuinka hän olikaan muuttunut! Posket olivat kuopalla ja silmänalukset mustat. Hän oli ilmeisesti valvonut koko edellisen yön ja itkenyt. Matias Niiles näki, että hän oli itkenyt.
— Iida, mitä on tapahtunut?
Tyttö nojasi itkien päänsä pojan povea vasten. Hänen surunsa oli suuri ja väkevä. Matias Niileksen täytyi tukea häntä.