— Iida, mitä on tapahtunut? Kerro, kerro pian! Minä en voi kestää…
— Matias Niiles, me muutamme pois. Isä on hakenut ja päässyt.
Juhannuksen jälkeen me lähdemme.
Matias Niiles tuijotti vanhan ränsistyneen navetan seinään pihan toisella puolen. Hänestä näytti, kuin olisi vinoon vääntynyt ikkuna nauranut. Hän ei voinut käsittää mitään. Hän pusersi tyttöä kiihkeästi kädestä.
— Muutatte pois —? Onko siinä ainakin perää? Isä oli kyllä kuullut kauppiaassa kerran… mutta sehän oli jo tammikuulla.
— Niin… silloin isä haki ja nyt saapui tieto… eilen illalla.
Matias Niiles seisoi kuin salaman iskemänä. Hänestä näytti, ettei auringon kimmellys leikkinyt enää hangella yhtä kirkkaana kuin äsken. Vuomalla kuulsi suuria mustia lautumia, — aivan kuin olisivat jotkut suuret kalpeat kasvot olleet kuolleella verellä paikoittain. Oliko hanki romahtanut alas, vai hämärsikö hänen silmiään?
Iida painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti sydäntä särkevästi.
— Kuule… mennään sisään… Saamme rauhassa keskustella.
Matias Niiles talutti itkevän tytön vanhaan, autioon pirttiin.
Oli vielä vähän heiniä jäljellä pirtin lattialla, ruko, toista arviolta. »Kirkkoherra moittii aina, että Nilsa jättää periä», vilahti Matias Niileksen päässä. Ja… oikeassapa näkyi olevankin… kirkkoherra. Mutta että nimismies muutti pois paikkakunnalta… se oli tavaton isku, jonka vastaanottaminen kysyi voimia enemmän kuin mitä Matias Niileksellä tänä hetkenä tuntui olevan.