He istuivat hetken hiljaa. Matias Niiles katseli puoleksi sortunutta takkaa. Sen ääressä oli kerran häärinyt nuori, kukkea vaimo kohennellen tulta. Hänen miehensä oli istunut penkillä, katsellen vaimonsa puuhia, sydämessä sykähtelevä onnen tunne.
Nyt oli takka raunioina ja kukkea vaimo miehineen haudassa. Niin katosi elämä…
Hänen sydäntänsä puristi raju tuska. Teki niin kipeätä, kuin olisi veitsellä vihlottu sydänalaa. Hän räpytteli silmiään, jotka täyttyivät kyynelistä sitä mukaa kuin hän räpytteli. Oliko tämä totta?… Muuttivat pois… Kutka? Nimismiehen, joiden tytär oli tämä tässä… tämä Iida, joka itki hänen vieressään.
Aurinko heloitti ruuduttomasta ikkunasta sisään. Sen tehtävänä oli kullata kyyneliä, jotka vuolaina valuivat molempien poskia pitkin. »Yhtä kauniit, yhtä kauniit kummallakin», sanoi se vain.
Jossakin lähellä viserteli lintu. Sen laulu soi raikkaana, onnentäyteisenä ja kirkkaana. Matias Niiles tunsi sen: peipponen! Aikaiseenpa se oli nyt tullut.
— Iida, kuule, ensimmäinen peipponen! Hänen äänensä värisi. — Ehkäpä se ennustaa onnea.
Mutta tyttö itki vain. Hänen kyyneleensä vuotivat yhä vuolaammin. Hän kuuli peipposen laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itsellensä omistaa.
Mutta — hetken päästä hän tyyntyi. Kyyneliään kuivaten hän katseli poikaa hellästi ja koetti hymyillä.
— Tiedätkö, Matias Niiles, minä tulen vuoden päästä takaisin. Minä en jää alas. Minä haluan ylös tunturin rinteelle… sinne, missä teidän torppanne on. Sinne minä haluan. Ja minä tulen, Matias Niiles, kuule, minä tulen!
Hän painautui poikaa vasten, kietoi käsivarret tämän kaulaan ja hymyili kyyneltensä lomasta.