Mutta miksi ei Matias Niiles nyt saattanut tarttua noihin sanoihin kiinni? Äsken hän oli riemastunut peipposen laulusta; hän oli pitänyt sitä toivon merkkinä. Mutta — miksi häipyi toivo nyt pois, vaikka tyttö tuossa vakuutteli palaavansa?
Ei hän osannut sitä sanoa. Hän puolestaan kuuli nyt peipon laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itselleen omistaa. Hän oli vain torpanpoika.
Älä puhu, Ida, minä tunnen, ettet sinä koskaan palaa. Älä puhu! Sinä et itsekään tiedä, mitä sanot.
Tyttö painoi huulensa pojan huulia vasten.
Matias Niiles, minä juon epäuskon pois sinun huuliltasi!
— Niin — juot sen itseesi.
— Matias Niiles, minä juon sen niinkuin käärmeen myrkyn ja sylkäisen sitten pois.
Hän sylkäisi. Hän oli herttainen sitä tehdessään.
Nyt valtasi pojankin riemu. Käärmeen myrkky — niin se oli tappavaa niinkuin epäuskokin. Ei saanut vaipua toivottomuuteen. Ehkäpä Iida palaisikin. Kuinka hän saattaisikaan ystäväänsä unohtaa, — häntä, joka rakasti niin, että aurinkokin taivaalla toisinaan näytti pysähtyvän paljaasta ihmettelystä.
— Iida, rakastathan minua?