Tyttö puristi häntä kiihkeästi kaulasta. Hänen kasvoillaan häivähteli lapsen ilme, — lapsen, joka on tarrautunut isäänsä kaulaan.
— Matias Niiles, kuinka voit epäillä! Minä rakastan sinua äärettömästi!
Uskoihan Matias Niiles sen… Hänen täytyi se uskoa tänä hetkenä, jolloin hän ehkä viimeistä kertaa istui yhdessä Iidan kanssa. Ilman sitä uskoa hän olisi sortunut.
— Uskon minä. Ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti, nimismiehen Iida!
— Miksi sanot niin? »Nimismiehen Iida». Miksi et sano vain »Iida»?
— En tiedä, kuinka se nyt sattui.
He keskustelivat tulevaisuudesta. Iida kertoi, mihin he muuttaisivat. Se oli kaunis paikka jossakin Keski-Suomessa. Isä oli asunut siellä nuorena ylioppilaana. Siellä hän oli tutustunut äitiin.
— Mutta minä olen tutustunut sinuun täällä, Matias Niiles. Ymmärrätkö?
Kyllähän Matias Niiles sen ymmärsi. Tietysti tulisi Iida muistamaan entistä kotipaikkaansa… ehkä useinkin. Mutta — olisiko hänellä rohkeutta palata, — sitä mahdollisuutta täytyi Matias Niileksen yhä uudelleen epäillä.
— Ja tiedätkö, mitä me teemme? Minä ajattelin sen valmiiksi viime yönä valvoessani… Me menemme juhannusyönä yhdessä hautuumaalle ja istutamme kumpikin koivun. Ne ovat vertauskuvia meidän rakkaudestamme. Ne kasvavat rinnakkain ja kerran niiden oksat koskettavat toisiaan.