Niinkuin se olisi mikään vika ollut. Olihan Sakri sentään siitä huolimatta virkamieheksi kohonnut.
Mutta — kuten sanottu — naimakaupat vain eivät luonnistaneet.
Lopuksi oli Sakri päättänyt suunnata askeleensa etäiseen Torrakan kylään. Hän oli heittänyt kaikki yhden kortin varaan. Nyt tahi ei koskaan! Siellä — Torrakansuussa — oli kuuleman mukaan semmoinen Karuliina, joka ei ollut yhtään hullumpi. Vankkatekoinen ihminen, väkevä kuin karhu ja työkkyri… kerrassa työkkyri. Eikä ollut kuulemma muodoltaankaan moitittava. Sellainen pyöreämuotoinen, pystynenäinen ja helakkasilmäinen impi. Häntä oli Sakri päättänyt kosia.
Varovaisuuden vuoksi hän oli heittänyt virkatakin kotiin. Hän oli muistanut Torrakan peräläisten arvostelun leijonan kuvasta. Kuin kaivosta nostettu koira. Tosi… niin se oli Sakrinkin mielestä. Kuinka olivatkin nyt kruunun herrat sellaisen vaakunan keksineet? Niin laihan, niin laihan, että oli heikoimmasta paikasta poikki menossa. Syöneemmän näköinen olisi riikin vaakunaleijona saanut olla. Esimerkiksi sellainen kuin hänen ruunansa. Sellainen vatsa olisi jo herättänyt tarpeellista kunnioitusta.
Sakri saapui Torrakansuuhun ja käveli oikopäätä Karuliinan kotiin. Hän esitti asiansa kuin mies, melkein haasteäänellä. Siinä meni vakavaksi koko talonväki, isännästä renkipoikaan asti.
Karuliinan isä oli ottanut tuumailevan ilmeen. Hän oli sanonut: »Jaa… vai niin…» eikä mitään muuta. Karuliina oli istunut pirtin perällä sängynpään päällä. Sakri oli muistanut muutaman raamatunpaikan: »Siinä on Rebekka edessä. Ota hänet ja olkoon hän sinun herrasi pojan vaimo…» Nuo sanat olivat Sakrin mielestä niin ihmeen hyvin soveltuneet tähän tilaisuuteen. Eikö ollutkin vallesmannilla tapana kutsua häntä pojakseen. »Sakri, poikani, haastapas se Retulainen ensi käräjiin…»
Mutta niin helposti se ei kuitenkaan ohut käynyt. Historioissa ja sen semmoisissa kyllä: ei muuta kuin menivät ja ottivat. Niinkuin Elieserkin, Abrahamin isäntärenki. Mutta toista oli nykyaikana.
Torrakansuun emäntä oli kantanut ruokia pöytään. Sakri oli ajatellut, että jokohan uusiintui Raamatun kertomus Elieserin kosinnasta ihan prikulleen. Mutta ei — ruoka oli ollutkin isäntää varten. Tämä oli ryhtynyt syömään aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän oli nähtävästi halunnut miettiä asiaa oikein perusteellisesti ja se kävi kaikkein parhaiten päinsä syödessä. Sakria se ei ollut yhtään hermostuttanut. Mitäs tyhjiä… miestä, joka oli ollut rosvoakin kiinniottamassa. Hän oli katsellut vain Karuliinaa ja mielessä oli koko ajan soinut: »Siinä on Rebekka edessäs…»
Niin juuri. Lie ollut muhkea se Iisakin pojan vaimokin, mutta muhkealta oli näyttänyt Karuliinakin. Niin olivat lanteet heilahdelleet hänen takan ääressä hääriessään. Kahvit oli keittänyt Sakrille ja somasti niiata nyksäyttänyt tarjotessaan.
Sakria se oli hiukan peloittanut. Pitivätköhän liiaksi herrana? Ja hän kun oli vasiten jättänyt virkatakinkin kotiin ja lyönyt selkäänsä vanhan, kuluneen raasun.