Yö oli kulunut pitkälle. Kuu loisti kirkkaana. Joukkuepäällikön valtasi uni ja hän laskeutui vaununpenkille pitkäkseen.
Pappi jää vielä istumaan ja tupakoimaan. Hänen ajatuksensa kulkevat siihen aikaan, jolloin hän toimi Oulun lääninvankilan saarnaajana. Muutamana päivänä pistäytyi hän erääseen selliin, jossa sanottiin säilytettävän vaarallista valtiollista vankia. Hän tahtoo tavata tätä ja astuu selliin. Hänen edessään seisoo vaaleaverinen nuorukainen, vangin harmaa puku päällä. Tukka on pitkä kuin metsäläisellä, mutta varsi on suora ja silmät itsetietoisen, vapaan miehen. He keskustelevat jostakin. Nuorukainen suhtautuu pappiin varovaisesti. Hänhän ei tunne tätä. Eikä pappikaan tahdo hänen luottamustaan itselleen houkutella. Hän ymmärtää vangin syyt. Alakuloisena ja murheellisena hän poistuu sellistä, murheellisena siksi, että parhaat Suomen voimat viruvat vankiloissa. Mutta nuoren vangin katse oli jäänyt hänen mieleensä. Siitä oli kuvastunut rohkeus ja toivo, joka oli päättänyt pysyä vireillä kaiken uhallakin. Se oli pappia lohduttanut.
Hän ei luullut koskaan enää tapaavansa nuorta vankia, sillä pienen ajan kuluttua oli tämä viety Venäjälle, niinkuin moni muu ennen häntä. Mutta eräänä päivänä, joku päivä ennen rintamalle lähtöä, astuu hänen eteensä nuori sotilaspukuinen mies kannukset jalassa ja miekka vyöllä. "Tunteeko pastori minua?" Pappi katsoo ja katsoo, mutta ei voi muistaa. 'Missä olemme tavanneet ennen?' 'Oulun lääninvankilassa,' kuuluu reipas vastaus. Silloin muistaa pappi nuoren avokatseisen vangin ja sydämellisesti puristavat he toistensa kättä. Se oli joukkuepäällikkö Aarne K., sama nuorukainen, joka nyt nukkui tuossa häntä vastapäätä rauhallisena ja tyynenä, matkalla vapaussotaan niinkuin hän itsekin.
— Ihmeelliset ovat Herran tiet, lausuu kenttäpastori itsekseen ja nousee mennäkseen nukkumaan.
Pian on koko vaunuosasto unen helmoissa. Ovensuupenkiltä kuuluu voimakasta kuorsausta. Se on kuormastopäällikkö, joka siellä vetelee unia. Joku oli sanonut leikillään hänen lähteneen matkaan "antaakseen joukolle moraalista kannatusta". Ja siltä tuntuukin. Ainakin tuo syvä kuorsaus vaikuttaa niin kotoisen rauhoittavasti. Se muodostaa niin jyrkän vastakohdan retken vaaralliselle päämäärälle, että tulee oikein hyvä olo sitä kuunnellessa.
Pappi painautuu penkilleen ja on pian unessa. Nukkuva juna puskee halki kuutamoisen yön sinne, missä soi tykkien virsi.
ETELÄÄ KOHTI.
Hiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeen niin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassa jonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkun suuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa se jälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen sen poikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetken päästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseen kuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpi huurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei se metsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijono häviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavalla lahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteen sattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaasti hitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tulee tyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä, Kristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihin kääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisia lammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassa reessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikään rauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksilla liukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähtelee katkonaisesti tahdissa: 'sota, sota, sota, sota.'
Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta
Merikarvialle.
Osa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauas jääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnolla matkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät ole koskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahi korkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassa maalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkillä istuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivan hätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkun kiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Mutta asialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on soma kuulla.