— He' en douli' häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle
Oulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.
— Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hän jo on suorittamassa.
Tyytyväisinä nämä närpiö- ja lapväärtiläiset muuten suhtautuvatkin kyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialisteja eivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa, joissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksi kyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahan palaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistetty viimeinenkin kivääri.
Pakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuin takkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeelle sulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen, että reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.
Tunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassa metsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun ja odottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikia Kristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.
Aamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaan Ömossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksi aikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni on kylmästä koko lailla konttautunut.
Pysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaisten hevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.
Kuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.
Komennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovat kuularuiskut hävinneet?
Vihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovat uupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.