ELLI (kiivastuen). Odottaa! Odottaa se aikansa, mutta kun ei kuulu niin hakee ulos. Lensmanni tulee ja myy avisuunissa kaiken ja sitten… mihin sitten joudutaan? — Paljon parempi olisi, että auttaisit Kaarinaa heinänteossa. Olisihan lehmille ruokaa talveksi. (Tarttuu haravaan ja haravoi kiivaasti.)
KALLA. Kyllä me heinääkin teemme. Poutapäivähän nyt on.
ELLI. On, on, mutta sadekin voi tulla yhtäkkiä. (Heittää haravansa.) En minä jouda. Minulla on siellä taikina nousemassa. (Menee.)
KALLA (tarttuu viikatteeseen ja niittää tuokion; heittää sitten ja oikaisee itseään.) Ohhoh! Selkä on jo huonoksi käynyt. Pitää taulalla polttaa, kun kotiin päästään. Se auttaa. (Haukotellen.) Kovinpa raukaisee. Minä panen pitkäkseni tuokioksi. Haravoihan sinä, Kaarina, sillä aikaa. (Heittäytyy pitkäkseen pensaan kupeelle ja levittää rievun silmilleen.) Äiti oli huonolla tuulella. (Nukkuu.)
KAARINA (haravoi hetken, mutta pysähtyy sitten; hätistellen sääskiä pois silmiltään). Onpa niitä nyt. (Sivelee pikiöljyä poskipäihinsä ja katselee nukkuvaa isäänsä.) Vanhaksi on isä tullut. Ei jaksa enää paljoa. Täällä tunturin kolossa on aikansa kulunut, miehuutensa mennyt. Tunturi veti häntä nuorena puoleensa äidin kanssa. Loihti esiin ihanan rauhan… ja tänne tulivat vanhukset. Nyt on isän tunturi lumonnut kokonaan. Ei laske enää kynsistään, kun on kerran saaliikseen saanut. Taikonut on isä-vanhan mielen aivan. Kummia taikanäkyjään hänen silmissään kuvasteluttaa… uusista, kauneista ladoista, uudesta pirtistä ja navetasta. Semmoinenko on tunturi? (Katselee tunturivyöhykettä.) Minäkin tunnen toisinaan sen kumman tenhovoiman. Niin omituisella tunteella se väliin rintani täyttää. Kun olen talvella riekonansoja kokemassa Wirdnitunturin alla, on kuin olisin näkevinäni väkeä vuoreen painuvan. Silloin minä käsitän, kuinka tunturi vetää puoleensa eikä päästä sitä, jonka on omakseen ottanut. Ja silloin minä ymmärrän isän kohtalon: hänen henkensä on tunturin lumoissa. (Nostaa kätensä silmilleen ja tähystää etäisyyteen.) Mutta kun näin kesäisenä päivänä kuljen aurinkoista jänkää, missä suopursu kukkii ja Neitsyt Maarian sänkyheinä väkevänä tuoksuu, silloinpa ymmärrän, mikä isän tunturiin veti: se oli se leppoisa, raukaiseva rauha, jossa oma ajatuskin äänellisiksi sanoiksi muuttuu. Ja silloin tunnen, että olisin tehnyt samoin isän asemassa: muuttanut tunturien kätköön, pois levottomista väylänvarsikylistä… tänne hiljaisuuteen. — Mutta silti tunnen toisinaan kummallista pelkoa, kun ajattelen, että minäkin ehkä jään tänne… ainiaaksi näille rannoille, näitä jänkiä tarpomaan. Silloin pelkään, pelkään ja haluaisin kauas pois… ihmisten ilmoille… sinne, missä on muita nuoria, (Katselee haukkaa, joka lentää korkealla.) Haluaisin olla haukka, joka ilmoja leijaa. Silloinpa näkisin, mikä kirkkopaikka kaunein, minkä joen sillalla hauskimmat tanssit. (Nostoa kätensä ylös ja nauraa.) Voi minua! Mitä sanoisi äiti, jos kuulisi? Tanssit? Niin tanssit, tanssit! Muistanpa, kuinka kerran Suvannossa muutamana kesäisenä sunnuntai-iltana pojat ja tytöt tanssivat maantiensillalla. Siinä oli papin poika, valkolakki päässä, siinä koulun Sigurd, nimismiehen Agneta ja kylän tyttöjä. Koulu-Pekka soitti ja tytöt ja pojat tanssivat. Minä istuin aidalla koulun Ailen kanssa ja katsoin. Olisin voinut katsoa koko yön, mutta äiti tuli pois hakemaan. — Ja sekös oli paha! Silloin kapinoin hengessäni, että olin vain lappalaistyttö. Olisin halunnut olla herraslapsi, nimismiehen Agneeta. — Itkin ja nukahdin vihdoin koulumiehen kyökin lattialle… ja näin koko yön unta papin pojasta ja nimismiehen Agneetasta. Oi-voi! Oli sekin. (Nauraa.) Voi hyvänen! Heinät unohtuvat kokonaan. (Haravoi ja hyräilee:)
Kun Tshaimatunturi ruskossa illan ui, on aika paimenten vuoronsa vaihettaa…
Kodalle Antras käy, palas [polku] on mutkikas, Mutt' keinon [tie] päässäpä jo Inker ikävöi…
(Huokaa ja pysähtyy mietteissään katselemaan vanhaa latoa. Tarttuen jälleen haravaansa laulaa kovemmin:)
On kota komea, avara jänkäaapa. Mutt' palas mutkikas ja renki Antras vain…
KALLA (herää ja nousee istumaan). Kuka veisaa? Sinäkö se olit, Kaarina?