KAARINA (vähän hämillään). Minä.
KALLA (nousee seisomaan ja tarttuu kirveeseensä). Ihmeellistä! Minä näin juuri unta, että me olimme saaneet uuden ladon valimiksi. Täällä oli paljon ihmisiä, niiden joukossa nimismies ja pappi. Nimismies tuli luokseni, otti minua kädestä ja sanoi: "Kas niin, Kalla, nyt sinulla on uusi lato. Ole nyt iloinen, sillä sinä olet tämän hyvin ansainnut!" Mutta pappi sanoi: "Niin, meillä on syytä tästäkin Jumalaa kiittää. Ehkäpä veisaamme virren." Ja sitten hän aloitti isolla äänellä: "Sä kaunis kukoistava, Saaronin kukkanen." Siihen minä heräsin.
KAARINA (pysähtyy ja katsoo isäänsä hellästi). Ehkäpä se oli hyväksi se uni, isä.
KALLA (innostuen, silmät loistaen). Se oli! Jumala se lähettää unetkin, niinkuin ennen Jaakopille, joka näki taivaan tikapuut. Jumala lähetti minullekin tämän unen, että olisin hyvässä turvassa ja odottelisin kärsivällisenä… esivallan eläkettä. Oi-voi, Kaarina! Meille tulee vielä hauska.
KAARINA. Niin uskon minäkin.
KALLA (veistää latopuuta). Haravoihan sinä, Kaarina. Minä tässä vähän veistelen, että saamme nostaa tämän puun paikoilleen. Sitten rupean minäkin niittämään taas.
KAARINA (joka on tähystänyt oikealle, etelää kohti). Tuolta tulee vene… kaksi. Etumaisessa purje pystyssä, vaikka on aivan tyven. Ketähän ne mahtavat olla?
KALLA (tähystellen). Ei erota vanhan silmä paljoa. Veneitä sieltä tulee. — Jos lienevät kartta-insinöörejä, jotka tulevat tuntureita mittaamaan. Morttasen Piera kertoi Suvannossa kuulleensa, että sellaisia pitäisi tulla tänä kesänä. — Tiesi vain, outoja ne ovat. Mitä lienevät… vieraita.
KAARINA (uteliaana). Tänne soutavat! Ketähän ne ovat?
KALLA. Tiesi vain. Olkootpa ketä hyvänsä…