KALLA. Mitä ne veisaavat?
KAARINA (punaisena korviaan myöten; hämillään). Tiesi jo… mitä laulanevat.
(Vene on etääntynyt kauas, mutta yhä kuuluu laulu, johon ylioppilas nyt laulaa toista ääntä:)
Oi, Lappi, sä onnen ja rauhan maa!
Niin tummina tunturis hohtaa.
Tääll' lohtua inehmon rinta saa. —
Tääll' maailmat toisensa kohtaa…
(Laulu häipyy pois. Viimeisen säkeistön aikana ovat Kalla ja Kaarina ryhtyneet työhönsä.)
KALLA (taukoaa veistämästä). Kuulitko, Kaarina, mitä polesa puhui?
Pappi on kirjoittanut minun eläke-rahastani.
KAARINA (haravoiden). Kuulin. Sehän on hauska.
KALLA (kirveeseensä nojaten). On se! On se pappi siunattu mies. Entinen ei ruvennut millekään. Sanoi vain, ettei sitä saada. (Hymähtää halveksivasti.) Miks'ei saada, kun haetaan. Keisari on armollinen ja lempeä. Kyllä hän antaa. Mikä ettei… huihai! (Katselee ladon alkua mietteissään ja huulet liikkuvat hiljaa.)
KAARINA (pysähtyen työssään ja tähystäen vasempaan, pohjoista kohden).
Tuolla menevät… suvannolla. Siellä käy viri. Purje on pystyssä.
KALLA (katselee suvannolle päin). Siellä menevät. Yöksi pääsevät taloon. (Heittää kirveensä.) Oh, kun minua taas väsyttää. Panenpa vähän pitkälleni. (Heittäytyy pitkäkseen äskeiselle paikalleen.)