KAARINA (haravoi tuokion vaitiollen). Kirjailija. Mikähän virkamies se on…? (Naurahtaa itsekseen salaperäisenä.) Nuori mies… sinisilmäinen.. ja niin kauniisti lauloi. (Naurahtaa taas ja haravoi) Herra se kuitenkin on… näkee kasvoista. (Katsahtaa nukkuvaa isäänsä.) Isä-raukka. Ei hän enää paljoa jaksa. Hetkisen vain, kun innostuu mielikuvistaan, heilahtaa nuorekkaana, kunnes taas väsähtää. (Nojaa haravaansa.) En minä henno hänen lempiajatustaan riistää. Se on hänen vanhuutensa ilo, josta väsynyt mieli elää. Äiti vastustaa häntä, mutta siitä on seurauksena vain toraa ja eripuraisuutta. En minä saata sitä tehdä. Kuvitelkoon, miettiköön, haaveilkoon… esivallan eläkkeestä, jota tuskin tulee. Mutta kun hän siihen niin vahvasti uskoo, niin uskokoon. (Katselee hellästi nukkuvaa.) Isä-parka, tunturin lumoihin joutunut. (Tarttuu haravaansa ja hyräilee:)
Vei tunturinhaltija kerran satuvuoreen pienen lapsen ja näytteli aarteitansa: teki lapsesta hopeahapsen. Ei huomannut lapsonen laisinkaan kun haltija näytteli aarteitaan, että nuoruus haihtui ja vanhaksi vaihtui jo muoto, mi kerran kukkeudessaan elon onnea, armautta loisti.
Ulospääsyä etsien lapsi satuvuorta ympäri kulkee. Mutt' haltija vanha ja viisas joka tien hältä visusti sulkee. Käy vuoressa lapsi ja vaikeroi, ulospääsyä löytää ei hän voi: Sillä entinen lapsi on harmajahapsi. Ja muotonsa, kerran min aateloi elon aamu, nyt ryppyjä täynnä.
(Sillä välin on aurinko alennut. Tunturijono hohtaa punaisena.
Lapinsirkku virittää iltavirtensä.)
KAARINA (on pysähtynyt katselemaan vuorten punerrusta; hurmaantuneena.)
Satuvuori! (Nostaa torjuen kätensä.) Taikavuori!
(Katekeetta tulee, laukku selässä.)
KATEKEETTA. Iltaa! Mitä se Kaarina täällä haaveilee?
KAARINA. Koulumies! Iltaa! No mikä sinut tänne on tuonut?
KATEKEETTA. Olen lapinkyliä vähäni kierrellyt. (Huomaa Kallan.) Kallapa on vaipunut.
KAARINA (herättelee isäänsä). Isä, täällä on koulumies.