(Näitä säkeitä kerratessa, putoaa esirippu, kun jo kaikki näyttämöltä ovat poistuneet. — Sävel tähän, kuten edellisiinkin on — sitä tavallista).
TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellisessäkin. Pimeä yö. — Kelolan Kallen äiti tulee, huivi hartioille käärittynä, vasemmalta.
ÄITI (Seisahtaa tienristeykseen ja katselee ympärilleen; surua ja pelkoa ilmaisevalla äänellä.) Missä viipyneekään Kalle? Puoliyö jo on ohitse ja sitä poikaparkaa ei vain kuulu kotiinpalaavaksi. Lukutupaan mennäkseen hän nyt, kuten niin usein ennenkin lähti, mutta koskaan hän ei näin myöhään ole viipynyt. Minua niin hirveästi pelottaa. Ääni rinnassani sanoo, että jokin onnettomuus on poikaani, omaa rakasta Kalleani kohdannut. Se ääni, se ei anna minulle lepoa, ei rauhaa. Minun täytyy etsiä häntä, täytyy löytää hänet… (Katselee hetken vaanivasti ympärilleen.) Kalle parka! Etteipä vain olisi joutunut noiden kurjien vapaaviikon viettäjien joukkoon. Oi! Minun sydämeni on haljeta ajatellessani sitä. Vain yhden ainoan kerran hän on päissään ollut ja valansa mukaan myöskin viimeisen. Jospa vain Jumala soisi hänelle voimia pysymään päätöksessään, pysymään erillään noista tuhannesti kirotuista väkijuomista. — Oih, voi! Mistä löytänenkään hänet — niin mistä. (Lähtee kävelemään oikealle). Löytää minun hänet kuitenkin täytyy, ennen ei äidinsydämeni saa lepoa, ei rauhaa. (Menee).
(Näyttämö hetken — puolisen minuuttia tyhjänä).
KALLE (Tulee perältä, revityin vaattein, avopäin ja hyvin kauhistuneena. Hiipii varovasti, katselee pelokkaasti, vaanivasti ympärilleen, seisahtuu tienristeykseen.) — Oi minua onnetonta! (Vaipuu kivelle istumaan.) Mikä onneton sattuma minut johti tähän kurjaan joukkoon? (Pöyristää.) Huuh! Niin, juuri tässä heidät tapasin, tässä seisoin joku tunti takaperin puhtaana, selkeänä ja kaikkia pirullisia aikeita vailla. Ja nyt … nyt olen… Oi voi, minä kauhistun itseäni. (Vapisee tuskasta). Minä olen — murhaaja! Olen ihmisveren vuodattaja! Huuh! (Vaikeroi.) Oi minua onnetonta! Olen kurjin olento maanpäällä … olen oman onneni surmaaja… Olen kunnotoin ihmislapseksi! Oi äiti! Niin äiti… Mitä sanoneekaan hän? Hän, joka minua niin hellästi rakastaa, joka ikäni kaiken on minua kurjaa vaalinut, hoitanut, minua oikealle ohjata koettanut ilon ja turvan vanhuuden varaksi minusta kurjasta saadakseen… Oi minua! (Painaa kädet kasvoilleen.) Oi laupias Jumala! Miksi annoit tämän kaiken tapahtua… Miksi? Miksi? —
(Äänettömyys.)
ÄITI (Tulee hetkisen kuluttua oikealta.) Ei näy Kallea, ei kuulu poikaani. Pimeä on talo, mihin hän lähti; siellä hän ei ole, mutta jossakin, jossakin hänen täytyy olla. Niin jossakin, — mutta missä, missä?
KALLE (On kuin kivettynyt katsellut äitiään, nousee ja lausuu sydäntä vihlovalla äänellä.) Tässä äiti! Tässä on sinun kurja poikasi, kelvoton ja kunnoton huoliesi ja vaivojesi palkitsija! Oi äiti! Minä olen onnettomin ihminen, minä olen kurjin, kiittämättömin olento, mitä maa päällänsä kantaa, minä olen … olen murhaaja!
ÄITI (Kauhistuen.) Murhaaja!