Vaan kun valkoi aamu kaunis,
Päivä koitti kirkkahasti,
Alas istuihe itikka
Eikä kuulunut kumua:
Silloin hiipi hiljallehen
Uni poian päälaelle,
Levittäen lentimensä
Sen on silmälle kahelle.
Siitä suuteli simansa,
Pojan huulille hunajan,
Yön varaksi vaalimansa
Unikukkasen kuvusta;
Se oli tenhon tarmollista
Unen mairetta metoista,
Jotta tuosta Toldillenki
Vesi kielelle vetihe.
Vaan sitäki tuskan tuoja
Nälkä kalvava kaehti
Ja välehen valveutti
Tuon unesta aamuisesta;
Sitte poikoa patisti
Sekä roiski ruoskallahan,
Kunnes luhtoa kuleksi
Pitkittäin ja poikkipuolin.
Siinä hän etsivi samoten
Luhtalintujen pesiä,
Rannanraukujan, kajavan,
Sorsan, suokanan kotoja,
Auki murteli asunnot,
Aitat tyynni tyhjenteli
Ja munilla kirjavilla
Nälän vaivoja vajenti.
Nälän näillä poistettua,
Halun häättyä munilla,
Mieli läikkyi lainehina
Tuumissa tulevan aian:
Kunne kummalle menisi,
Mihin puuttua pitäisi?
Ei tieä tulinen sielu,
Kulle laskisi laulle.
Kyllä poies poikkeaisi,
Pian lähtisi pakohon,
Ellei eessä silmiensä
Armas äitinsä olisi:
Senp' on murhe murtaneisi,
Huoli särkisi syämen,
Jos ei viesti vierähtäisi,
Saisi poiasta sanoma.
Näillä tuumin nääntelihe
Kolme päiveä kovoa,
Päivänäpä kolmantena
Kaislat vieressä kahahti;
Sen sueksi arvelevi
Eikä kättänä kohota:
Ei ole muut kuin Yrjö yksin
Hukka hulmiva hänelle.
Sep' oli Pentti palkollinen,
Vanha orja uskollinen,
Jonk' on äiti jou'uttanut
Pojan etsohon emonen;
Nyt kovasti nyyhkyttäen
Niilon kaulahan kavahti
Ja hänelle noin nimesi
Vähän aian oltuansa:
«Oi, kuin miekkonen osasin,
Löysin sun, syänkäpyni!
Jo sua etsin yötä kolme
Pitkin suota suunnatonta,
Katsellen joka kahilan,
Hajotellen heinikotkin,
Enkä luullut löytäväni
Tänä päivänä enämpi».
«Kuin elelet, poika kulta?
Eikö jo nälkä näännyttänyt?
Eikö syönehet sutoset,
Aron aution elävät?
Katso, tässä konttiseni,
Ota, syö'ös onneksesi!
Siin' on paistit, siinä vehnät,
Taskumattikin mukana».