Siitä orja uskollinen
Pyyhki silmänsä pivolla,
Pivoapa pyyhkäisevi
Nukkavieru-nuttuhunsa;
Jo panihe polvillensa,
Laski laukkunsa olalta
Sekä siitä järjestänsä
Kaikki kaivavi käsille.
Vielä pöyänkin varusti,
Vaikka vaan hätävaroiksi,
Pöyän laittoi laukustansa,
Kontinkannesta rakenti,
Sen päälle panevi paistin,
Viinileilin, vehnäisetki,
Kaunolla kahen omenan
Viimein valmisti veronsa.
Veitsen etsivi esille,
Varren tähtitäplikkähän,
Tuota Toldille taritsi,
Pani herransa pojalle:
Hänpä veitsellä hyvällä
Viilti vehnäiset paloiksi,
Sitte söi halukkahasti
Leipeä lihan keralla.
Voi iloa Pentin vanhan
Tuon on tuota katsellessa!
Maistuvi makeammalle,
Kuin jos itse atrioisi;
Niin hänellä leuka liikkui,
Kuin ois hänkin herkkuellut,
Jopa joskus kyynelytki
Ripsen harmajan hämärti.
Kunp' oli Toldi kyllin syönyt.
Nälän Niilo häätänynnä,
Silloin orja uskollinen
Kaulan kiertävi Matilta:
Matti kerran kiljahtavi,
Punahurme purskahtavi,
Valui vanhuksen käsille,
Päälle Pentin kämmenien.
Pentti viiniä punaista
Otti onneksi isännän,
Kulausta kaksi, kolme,
Kielen vierehen valellen,
Sitten poialle putelin
Antoi käellä oikealla,
Suuta pyyhkien samassa,
Huulta paian helmuksihin.
Viini viehätti tulinen
Miehen vanhan mielihinsä,
Sittepä syän avoihe,
Sitte kielensä kerittyi!
Pakinan perusteheksi
Pani Niilon taaton taaton,
Kuin oli ollut aikoinahan
Härkäpoikana hänellä;
Sitten siirtävi sanansa
Niilon äitihin, isähän,
Vanhempahan veljehensä,
Niinpä Niilohon lopulla;
Kuka tiesi, konsa oisi
Puhevirta vierähtänyt,
Kuin ei Niilo noin olisi
Sanan virkkanut suruisen:
«Oi, kuin silma kuunnellessa
Tuiki läyläksi tulevi!
Heretkös jo, heitä poies
Tuo pakina tuskallinen!
Muinoin kiukoan kylessä,
Maissin päitä riipiessä,
Öisin kuunnellut ikäni,
Puhettasi puhki polven».
«Kuin monesti jo kuvasit
Tuota taaton urheutta!
Pian puoliyö lopetti
Joka iltaman jutelmat;
Ja kuin sitten kauan kesti,
Kunnes uinota osasin!
Vasta aamun alkaessa
Silmät ummistui unehen».