Ja toiseksi:
Jos yhteiskunta tarkoittaisi rangaistuksellaan vaan jäsentensä isällistä kurittamista, mistä tulisi tuo kolkon sovittamattomuuden leima, joka lepää kaikissa sen ankarammissa rangaistuksissa? — —
Ei. Meidän täytyy jo ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen rangaistus ole mikään kasvatuskeino eikä ole niissä tarkoituksissa syntynyt. Meidän täytyy ymmärtää, että kuritushuoneet, linnat, vankilat ja mestaukset ovat seurauksia meidän vanhasta kostonhimostamme. Meidän kostomme yksin puhuu rangaistuksessa. Muinoin me vaadimme saada tappaa sen, joka oli murhannut jonkun läheisen ystävämme, nyt me emme sitä saa tehdä, vaan sen tekee yhteiskunta. Muinoin me itse kostimme sille, joka oli tahtonut ryöstää meitä, nyt suorittaa koston yhteiskunta ja sulkee hänet kuudeksi vuodeksi kuritushuoneesen. Ennen me saimme itse armahtaa rikoksentekijää, nyt emme sitä saa, vaan armahtaa toinen meidän puolestamme. Me olemme itse läänittäneet kosto-oikeuden yhteiskunnalle, ja meidän omat intohimomme ovat synnyttäneet koko sen rankaisuvallan.
Nyt olemme tulleet siihen omituiseen tilaan, että meidän intohimomme ja kostonhalumme ovat aikojen kuluessa kokonaan talttuneet. Ja ne ovat talttuneet juuri sen vuoksi, että yhteiskunta niin kauan aikaa ei ole sallinut meidän itsen harjoittaa kostoa. Mutta jos niin on, niin kenenkä tahtoon yhteiskunnallinen rankaisuvalta sitten enää perustuu? Yksinhän se on jäänyt ja omin päin suorittelee kuritushuonerangaistuksiaan ja mestauksiaan. Sillä eihän meistä ole enää ketään, joka kostaisi lähimmäistään tappamalla hänet tai panemalla vuosikausiksi vankeuteen. Jos meillä käväseekin sydämmessä vielä kostontunteita, niin ainoastaan ensi kiivastuksessa; me lepymme tuossa tuokiossa ja olemme valmiit antamaan anteeksi kaikki. Meillä on koko kostotunteesta vaan sen verran jäljellä, että kun kysytään, mikä rangaistuksen oikeuttaa, niin me vaivalla kaivamme sen esille ja sanomme: minulla on sydämmessäni se tunne, se hyvityksen vaatimus, joka oikeuttaa rangaistuksen.
Mutta jos nyt kosto on ollut rangaistuksen ainoa perustus, niin mitä sitten on koko tuo rangaistusopin filosofia, joka ei lakkaa ponnistamasta ja väsymättä hakee syvempää oikeutusta ja tarkoitusta yhteiskunnan rankaisuvallalle?
Se on se vielä meidänkin aikamme spekulatiivisissa tieteissä esiintyvä valtava erehdys, että se mikä on historiallisesti eteemme kehittynyt on elämällemme jotakin välttämätöntä, jotakin, jota vaatii korkein siveellinen laki.
Me tieteilemme aina siitä, mitä me edeltäpäin uskomme. Ja me uskomme aina siihen, mitä luulemme itsellemme hyödyllisimmäksi.
Kun me muutama vuosisata sitten uskoimme ulkonaiseen jumalaan, jonka arvelimme johtavan meidän elämätämme niinkuin isä suurta perhettänsä, niin silloin me käytimme järkeämme vaan siihen, että olisimme saaneet todistetuksi kaikki olevat olot jumalan itsensä järjestämiksi. Rangaistuskin oli vaan jumalalta meille läänitetty valta. Ne, jotka siihen aikaan enin nauttivat olevista oloista, ne niihin tietysti lujimmin uskoivat. Se oli papisto se.
Nykyjään on usko ulkonaiseen jumalaan laimennut ja sijaan on tullut usko valtioon. Ne, jotka nyt nauttivat valtiolta elatusta, palkatut tiedemiehet niihin luettuina, tietysti lujimmin uskovat sen pyhyyteen. Ja sen vuoksi pinnistetään järki äärimmäisiin asti todistaakseen, kuinka välttämätöntä rankaiseminen on, kuinka miinus kertaa miinus antaa plus ja kuinka voi noudattaa oikeellisuutta ja kuitenkin mitata eri mitalla.
Kaikesta tästä täytyy kerrankin lakata.