Niinkauan kuin parannusteoria pitää kiinni rangaistuksesta, on se lapsellisin kaikista teorioista. Sillä se jättää todistamatta, minkätähden on välttämättä rangaistusta kaikissa tapauksissa käytettävä parannuskeinona, minkä tähden rangaistusta määräävät tuomarit eivätkä kasvattajat ja minkätähden rangaistuksen pituus riippuu rikoksen laadusta ja lain määräyksistä eikä rikoksellisen parantumisesta.

Jos vanhemmat rankaisevat lastaan, niin he sitä tekevät todella kasvattamisen aikomuksessa. Ja tältä kannalta katsoen saammekin hakea lähempää vastausta kysymykseen kasvatusopin alalta, — Mitä tarkoittaa rangaistus sen mukaan? — Tietysti lapsen parantumista. — Ja mikä oikeuttaa rangaistuksen? — Tietysti se, että rankaisija on vanhempi ihminen, jonka otaksutaan voivan päättää, mikä kasvatettavalle parasta on. — Kasvatuskeinona useat pedagoogit hyväksyvät ruumiillisenkin rangaistuksen, jos se näin tapahtuu sisällisen rakkauden vaikuttimesta, jos sitä käytettäessä noudatetaan ehdotonta mielentyyneyttä, joka muodostaa ehdon sine qua non.

Käytännöllinen elämä kulkee kumminkin omaa kulkuansa ja teoriat tulevat tässäkin vasta perässä, — Kokemus näet osottaa yhdeltä puolen, että vanhemmat ryhtyvät rankaisijan tehtävään melkein poikkeuksetta sisällisestä vihastuksesta, ja toiselta puolen, että kun joku kuje sattumalta ei olekkaan herättänyt heidän vihastustaan, rangaistuskin jää antamatta. Semmoinen se on käytännössä rakkauden ja oikeellisuuden laita. Sentähden on jo pedagoogienkin joukossa kuuluisia opettajia, jotka kokonaan kieltävät rangaistuksen kasvatuskeinona, koska teoriat tekevät välttämättömäksi ehdoksi sen, mikä käytännössä on mahdottomuus.

Kasvatusopin teorioja saanemme kumminkin kiittää vaikutuksesta yleiseen mielipiteesen. Niinpä on ainakin ruumiillisen rangaistuksen käyttäminen saatu poistetuksi monesta kohden, missä sitä ennen on kasvatuskeinona käytetty. Yleinen mielipide ei usko enää ruumiillista kuritusta vieraan holhojan, ei mestarin, ei isännän eikä edes koulunopettajankaan käsiin, koska se tällöin ei katso olevan kyllin varmoja takeita siihen, että rangaistus aina tapahtuisi rakkauden vaikuttimesta.

Mutta kaikki eivät hyväksy näitä rangaistusoikeuden rajoituksia.

Niitä on paljon, jotka eivät ole myötätuntoisella mielellä nähneet kuritusoikeuden rajoittumista melkein yksistään kodin piiriin. He eivät pane suurta lukua siihen, kiukustako vai rakkaudesta kurittaja tarttuu piiskaansa. He tietävät vaan, että rangaistus pelottaa pahastateosta ja teroittaa rankaisijan tahdon vaikuttavalla tavalla rangaistun mieleen.

He ajattelevat yhteiskunnallisestakin rangaistuksesta melkein samalla tavalla: Miksi vajoutua aina syviin mietelmiin ja hakea vastausta niin kaukaa? Miksi emme voisi ajatella yhteiskunnan henkeä vanhaksi, hymyileväksi harmaapää ukoksi, joka tosin ankarastikin kurittelee ajattelemattomia ja kevytmielisiä lapsiansa, mutta sillä tarkoittaa vaan kaikkien yhteistä parasta ja onnea.

Mutta tämä sovinnollinen ajatus voi lähemmin tarkastettuna pahasti horjahtua.

Ensiksi:

Koko tuo kuva harmaapää ukosta menee palasiksi, kun ajattelemme samaa yhteiskuntaa toimivana muilla aloilla. Monessa kohdin se osottaa näet täyttä kypsymättömyyttä jäsentensä hoidossa. Sillä näyttää olevan niin perin vähän oman itsensä määräämiskykyä, että sitä pikemmin voisi verrata vasta syntyneesen olentoon, joka silmät ummessa ja vielä aivan sokeana haparoipi eteenpäin. Puhumattakaan sen kykenemättömyydestä varallisuuden tasaisempaan jakamiseen jäsentensä kesken, mainitsen esimerkiksi vaan sen vasta alkanutta taistelua viinan valmistusta vastaan. Se on yhä pakotettu muutamille jäsenilleen pitämään auki tuota rikastumisen uhkuvaa lähdettä ja näkemään, kuinka siitä leviävään paheesen sortuu laumoittain yhteiskunnan tarpeellisimpia työmiehiä, tietäen sen ohella että 3/4 kaikista rikoksista on saman viinan tuotteita. Jos se ei pysty keksimään esteitä sille tosiasialle, että yhdet sen jäsenistä nääntyvät nälkään silloin kuin toiset lennättelevät samppanjan korkkeja, että yhdet eivät voi saada osaa sivistyksen hedelmistä, vaikka kuinka ahkeroitsisivat, silloinkuin toiset eivät tiedä, mihin niitä enää käyttäisivät, — niin kuinka pystyy silloin tämä kapalostaan heräävä yhteiskunta punnitsemaan jäsentensä tekoja oikeellisuuden mittakaavalla ja kasvattamisen aikomuksessa ottamaan heitä kurittaaksensa?