Jos me aikaihmiset sanomme, että rangaistus on välttämätön oikeellisuuden perustuksella, niin emme mekään silloin ollenkaan puhu siitä, onko rangaistus oikeutettu ja mikä sen oikeuttaa; aivan samaten kuin lapsi ei kysy onko itse tukistus oikeutettu vai ei. Me ainoastaan sanomme, että B:tä täytyy rangaista sen vuoksi, että A:takin on samasta teosta rangaistu.

Mutta jos me, viitsimättä tarkemmin ajatella, sekoitamme kaikki käsityksemme niin, että sanomme: oikeellisuus (rättvisa) vaatii, että B rangaistaan senvuoksi, että hän on tehnyt rikoksen, — niin silloin me väitämme jo ihan toista asiaa; me väitämme, että meillä on synnynnäinen oikeus tuomita ja rangaista niitä, joita me pidämme pahoina. Toisin sanoen: että jumala rankaisee meidän kauttamme. Eikä auta ollenkaan, että me koetamme salata tätä palausta vanhimpaan kaikista teorioista, sanomalla, että muka oikeellisuus tässä "asuu rangaistuksessa itsessään", että meidän "tietoisuutemme vaatii rangaistusta sovintouhrina oikeellisuudelle", ja muuta semmoista. Tuo oikeellisuuden harjoitus oikeellisuuden nimessä pysyy sinä samana teoriana, kuin se, mihin ihmiset ensimmäiseksi turvautuivat hakiessaan järjen oikeutusta historialliselle tosiasialle: heidän omalle rankaisuvallalleen, tuomareilleen, syyttäjilleen, vankiloilleen ja piinahuoneilleen.

Tämä oikeellisuuden teoria nyt on se, joka tietysti jyrkimmästi asettuu kaikkia tarkoitusteorioja vastaan. Sillä se vaatii rangaistuksen määrääjäksi ainoastaan oikeellisuuden. Niin että vaikka olisi kuinka tarpeellista rangaistuksella esimerkiksi pelottaa pahantekijää, ja oikeellisuus ei vaatisi muuta kuin aivan mitätöntä rangaistusta, niin tietysti pelottaminen ei voi eikä saa tulla ollenkaan kysymykseen. Samaten jos olisi tarpeellista pahantekijän parantamista varten säätää teolle niin vähäinen rangaistus kuin suinkin, niin tämmöinen motiivi ei saisi ollenkaan tulla kysymykseen, sillä se täydellisesti kumoo oikeellisuuden periaatteen.

Mutta mitäs tapahtuu tieteessä? — Juuri nämä vastakohtaiset ainekset yhdistetäänkin yhdeksi ja kummallisen kiertelemisen kautta, päästään uudelle pelastuksen saarelle. Syntyy uusi teoria: välitysteoria, joka tekee mahdolliseksi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä rangaistuksen oikeuttamiseksi koskaan on sanottu. Äsken juuri saatiin loistavalla tavalla todistetuksi, että rangaistuksen perustus ei ole missään yhteiskunnallisen hyödyn näkökannassa, vaan sen sisällisessä oikeellisuudessa; ja todistuskappaleet olivat todellakin niin päteviä, että kaikilta noilta tarkoitusteorioilta kerrassaan katkesi pää. Mutta sitten itse oikeellisuuden periaate rupesi horjahtelemaan, jos sitä syvemmältä tutki. Yhdeltä puolen se vei takasin jumaluuteen, joka oli jo voitettu kanta, ja josta tahdottiin päästä. Jos taas kokonaan tämän kannan heitti, niin vei oikeellisuuden periaate pois jumaluudesta, kovin lähelle inhimillisyyttä ja rupesi viemään rangaistuksen historiallista syntyperää, kostoa kohden. Sillä sanoa rangaistuksesta että se on oikeudenmukainen hyvitys (rättvis vedergällning) mitä se on muuta kuin sanoa, että rangaistus on se kosto, joka on oikeudenmukainen? Entä jos ei mikään kosto ole oikeudenmukainen! — Kun siis tämä oikeellisuuden periaate, paitsi sitä että se on lainsäädännössä mahdoton toteuttaa, koska ei voida löytää sitä varten välttämätöntä mittapuuta, itsessäänkin kantaa horjuvaisuuden siemenen, niin pian kaduttiin, että nuo tarkoitusteoriat olivat noin vaan mitättömiksi julistetut. Ja nyt ei muuta kuin yhdistettiin ne pönkäksi oikeellisuuden periaatteelle. "Rangaistuksen perustus tosin on oikeellisuus, — sanotaan nyt, — mutta siitä huolimatta, sen tarkoitus on myöskin palvella yhteiskunnallista hyötyä, sen täytyy pelottaa, sen täytyy suojella, sen täytyy olla psykoloogisena esteenä, sen täytyy parantaa ja niin edespäin." Ja keino, jolla tämä saavutetaan on muka se, että näiden tarkoitusten täytyy vaikuttaa rangaistuksen itse mittaan eli määrään. Oikeellisuus määrätköön ainoastaan rangaistuksen lajin ja sen rajat, joita ylemmäksi tai alemmaksi se ei saa mennä.

Mitä tämä on? Vedetäänkö meitä nokasta? Tahdotaanko järki parka välttämättä sekottaa puuroksi, jotta sitä sitten voi mielin määrin hämmennellä? Eikö rangaistuksen mitta ole sama kuin sen suuruus? Eikö oikeellisuuden pitänyt olla vaakana juuri rangaistuksen suuruudelle? Ja nyt oikeellisuus luopuu juuri tästä punnitsemisen tehtävästään ja jättää sen toisten näkökantaan ratkaistavaksi! Vai onko todella tarkoitus, että nämä näkökannat oikeellisuuden ohella vaikuttaisivat rangaistuksen mittaan? Kaksi henkilöä on julkisesti pilkannut jumalaa, josta rikoksesta meidän lakimme määrää rangaistukseksi kuritushuonetta korkeintaan 4 vuotta (tai sitten vankeutta). Ottaen lukuun peloitusnäkökunnan tuomari nyt määrää toiselle näistä henkilöistä, jonka pilkkaa hän pitää yhteiskunnalle vaarallisena, 4 vuotta kuritushuonetta, ja toiselle, jonka pilkka on vaaraton, ainoastaan 1 vuoden vankeutta. Ottaen lukuun parannusnäkökannan hän tahtoisi määrätä edelliselle l vuoden vankeutta, koska 4 vuoden kuritushuone varmaan olisi nuorelle rikoksentekijälle siveelliseksi vahingoksi; jälkimmäiselle taas hän määräisi 4 vuoden kuritushuonetta, koska tämä paatunut henkilö hänen mielestään ei paranisi 1 vuoden vankeudella. Mutta mihin oikeellisuus tällöin joutuu, joka tuomarin mielestä ehdottomasti vaatii yhtä suurta rangaistusta kummallekin?

Kuinka on selitettävä se merkillinen seikka, että vaikka yksi tieteilijä todistaa, että rangaistus ei ole omiansa pelottamaan rikoksesta, ei suojelemaan yhteiskuntaa siitä, eikä parantamaan itse rikoksentekijää, ja vaikka kaikkien muiden tiedemiesten täytyy siihen myöntyä, niin kuitenkin päästään kiertelemällä semmoiseen johtopäätökseen, että rangaistus sekä pelottaa rikoksesta että parantaa rikoksentekijää niinpian kuin oikeellisuus julistetaan rangaistuksen filosoofilliseksi perustukseksi?

Sillä miksi tiede on hylännyt esimerkiksi parannusteorian? Jos meillä olisi se suloinen kokemus, että rikoksentekijät säännöllisesti parantuvat kärsittyänsä rangaistuksen, niin olisimmeko silloin hylännyt tämän teorian? etsisimmekö me silloin enään rangaistuksen filosoofista oikeutusta? Emmekö me päinvastoin tyyntyisi tieteellisessä kuumeessamme, ja sanoisi, että rangaistuksen siunattu seuraus itse oikeuttaa rangaistuksen. Mutta nyt me olemme hylänneet parannusteorian. Ja tietysti sen vuoksi, että me tiedämme, että meidän kuritushuoneemme ja vankeutemme yhtä usein pilaavat ihmisiä kuin parantavat.

Kuinka rangaistus siis voisi yhtäkkiä muuttua parannusta tuottavaksi, jos se yhdistettäisiin sivutarkoitukseksi jonkun absoluuttisen teorian rinnalle? Eihän hyöty, joka on todistettu mitättömäksi, voi saada jälleen merkitystä sillä, että se muutetaan päätarkoituksesta sivutarkoitukseksi! — —

Relatiivisista eli tarkoitusteorioista on tuo parannusteoria, jonka mukaan rangaistuksen tarkoitus on vaikuttaa henkistä parannusta rikoksentekijässä, saanut aikaan suuria mullistuksia vankeuslaitoksen alalla. Sillä se itse asiassa ei ole mikään teoria, joka hakisi oikeutusta rangaistukselle, vaan se on pyrkimys ihan uuteen suuntaan. Se on merkkinä, että itu on jo eroittunut siemenestä ja pyrkii valoa kohden ja että yhteiskunnallinen rangaistus on kohta multana meidän allamme.

Täytyy vaan vielä ottaa viimeinen askel ja tunnustaa, että jos todella on kysymys vaan rikoksentekijän parantamisesta, niin on koko tuo rangaistuksen käsite aivan turha aines tässä asiassa. Jos vankiloista on muodostettava kasvatuslaitoksia, niin niistä on poistettava kaikki, mikä muistuttaa rangaistusta ja kostoa yhteiskunnan puolelta, sillä ne ovat muutettavat armahduslaitoksiksi, joissa yhteiskunta on tilaisuudessa korjaamaan ja sovittamaan kaikki omat erehdyksensä, laiminlyöntinsä ja loukkauksensa oikeellisuutta vastaan jäsentensä aineellisessa ja henkisessä palvelemisessa.