Vaikka tiede onkin hylännyt nämä molemmat teoriat, ovat ne kumminkin hyvin tärkeitä sen vuoksi, että niitä yhä vieläkin käytetään ei-juristein kesken todistettaessa rangaistuksen välttämättömyyttä. Näissä piireissä ollaan sitä varmaa vakaumusta, että, jos rangaistuksen peloittavaisuus laimennettaisiin tai kokonaan poistettaisiin, siitä olisi seurauksena maailman täyttyminen rikoksilla äyräitänsä myöten. Kriminaalinen psykologia on sitävastoin jo aikoja päässyt tuosta harhaluulosta ja tullut siihen vakaumukseen, että tavallista ihmistä estää rikoksenteosta hänen siveellinen pohjansa eikä suinkaan rangaistuksen pelko; mutta myöskin, että julman rangaistuksen näkeminen tai ankaran lain rangaistusuhka ei voi vähimmässäkään määrässä laimentaa turmeltuneen ihmisen rikoksellista taipumusta. Se opettaa vaan hänelle, kuinka vaarallista on joutua poliisin kynsiin ja kuinka tärkeätä on noudattaa viekkautta ja salaisuutta, ja käyttää hyväkseen mustinta pimeyttä. Mutta pahaa tappamaan tai edes missään määrin vähemmäksi silittämään se ei pysty.
Bauerin kokoonpanema n.s. varoitusteoria, joka on vaan edellisten muodostamisella syntynyt, samaten kuin Grolmanin ja Tittmanin preventsiooniteoria ovat molemmat vähäpätöisempiä, eivätkä kestä mitään tieteellistä arvostelua.
Paljo suurempi merkitys on niin sanotulla hätävarjelus- eli puolustusteorialla, joka näkee rikoksessa ainakin välillisen hyökkäyksen valtion olemassaoloa vastaan. Tämän teorian kehittäjä on Martin. Sen edustajia ovat myöskin ranskalaiset Rossi, Ortolan, Franck, sekä italialaiset Carmignuani ja Carrara. Sitä paitsi taipuvat nykyiset italialaiset antropologistit samaan suuntaan, Niinikään on ei-juristien joukossa tämä näkökanta voittanut suurta alaa. Siihen vetoovat tavallisesti ne, jotka ovat huomanneet peloitusteorian heikkouden. "Onhan yhteiskunnalla toki oikeus puolustaa itseänsä!" sanotaan. Ja niin sanoo teoriakin: rangaistus on yhteiskunnan hätävarjelus. — Mutta sanovathan kaikkien kansain lait, että rangaista voi vasta sitten kuin rikos s.o. hyökkäys yhteiskuntaa vastaan jo on tapahtunut, laillisesti tutkittu ja toteen näytetty. Mitä voi sanoa semmoisesta hätävarjeluksesta, joka on tapahtunut vasta hyökkäyksen jälkeen? Jos tahtoisi tätä teoriaa johdonmukaisesti seurata, niin pitäisi rangaista ennen kuin rikos on tehty. Jos taas tarkoitetaan puolustaumista rikoksen uusimista vastaan, niin tietää jokainen poliisi ja jokainen tuomari, että rikosten uusijat juuri tuottavatkin heille tekemistä, jotavastoin ensikertalaisia esiintyy verrattain harvoin. Rangaistus ei siis ole vaikuttanut uusimista vastaan. Antropologistit pitävät näitä uusijoita parantumattomina sairaina, hekin puhuvat yhteiskunnan itsepuolustusoikeudesta, mutta hylkäävät täydellä syyllä rangaistuksen puolustuskeinona, rahantekijät ja muut vaaralliset henkilöt olisivat vaan pidettävät erillään (s.o. vangittuina). — Mutta jos kaikkien rangaistuslajien sijaan käytettäisiin vankeutta, ja jos sinne kerättäisiin kaikki vaaralliset ihmiset, voisi olla, että puolet yhteiskuntaa näin vähitellen siirtyisi toisen puolen elätettäväksi. Tämä tietysti veisi siihen keinoon, että vangitulta alettaisiin kaikin tavoin kasvatella, jotta niitä voisi jälleen päästää vapaiksi ja itse itseänsä elättämään. Mutta näinhän tullaan vaan kiertotietä siihen johtopäätökseen, että yhteiskunta paraiten pääsisi rikoksista, jos se rangaistusten sijaan panisi kaikki voimansa jäsentensä siveelliseen kasvattamiseen.
Ei, — Tämä siis ei kelpaa. Rangaistus on pitkän historiallisen kehityksen tuote. Se on siis välttämättömyys. Ja sillä täytyy olla oikeutuksensa filosoofiseltakin kannalta.
Maailman suurin loogikeri, Immanuel Kant, on lausunut sivumennen mielipiteensä tästäkin asiasta. Kysykäämme hänen ajatustaan. — Hän hylkää jyrkästi kaikki nuo relatiiviset tarkoitusteoriat, joiden mukaan rangaista pitää vaan sen vuoksi, että yhteiskunnallinen etu sitä vaatii, — hylkää siihen määrään, että sanoo: jos yhteiskunta kaikkien jäsentensä yhteisestä suostumuksesta päättäisi heti hajaantua, niin pitäisi sittenkin vankeudessa oleva murhaaja ensin hirtettämän. Jos ihmistä sitävastoin käytetään vaan välikappaleena vissien yhteiskunnallisten tarkoitusten saavuttamiseksi, niin on se väärin; sillä se sotii hänen synnynnäisen personallisuutensa arvoa vastaan. Rangaistava on vaan yksistään sentähden että on rikottu. Ei enempää eikä vähempää. Se on siveellinen, apriorinen postulaatti eli vaatimus. Se on kategorinen imperatiivi j.n.e. yhä tunnettuun Kantin ajatustapaan. — Minä puolestani ihmettelen Kantin neroa ja ajatuksen kirkkautta tässä juuri sentähden, että hän ei ole voinut muuta sanoa yhteiskunnallisen rangaistuksen oikeuttamiseksi. Usein syvin viisaustieto läheisimmin lähestyy tavallisen ihmisen ajatustapaa. Jos semmoiselta kysyt: miksi rangaistaan, eikä hän vielä ole ennättänyt luomaan itselleen tieteellisyyteen vivahtavaa vakaumusta, vastaa hän häikäilemättä: siksi että on rikottu! — Tämä onkin epäilemättä viisainta mitä rikoksen ja rangaistuksen keskinäisestä suhteesta on voitu sanoa. Rangaistus perustuu siinä itse rikokseen eikä mihinkään ulkopuoliseen tarkoitukseen. Mutta toinen asia on, että kysymyksen ydin jää sittenkin koskemattomaksi: mikä oikeuttaa yhteiskuntaa rangaistusta käyttämään?
Toinen suuri ajattelija, Hegel, on antanut asiasta myöskin lausuntonsa, vähän toiselta kannalta, mutta muuten aivan samaan suuntaan menevän ja yhtä teräväjärkisen. Jos koetamme tunkeutua hänen ajatusjärjestelmänsä labyrinttiin, jos riisumme hänen kirjavapukuiset abstraktiset käsitteensä, niin näemme taaskin edessämme ihkasen alastomana mitä tavallisimman, jokapäiväisimmän järjen-mietelmän. Hegelin ajatus on — kuten tunnettu — että oikeuden kieltämys, vääryys, täytyy tulla rangaistuksen (se on: itsessään samallaisen oikeuden kieltämyksen eli vääryyden) kautta jälleen kielletyksi. Niinkuin miinus, joka miinuksella kerrottuna antaa plus. Mutta tämä kuuluu tavallisessa puheessa: paha on pahalla kostettava! Toisin sanoen: julkisessa oikeudessa noudatetaan toista lakia kuin se, minkä siveellisyys määrää: että nimittäin paha on hyvällä kostettava. Siinä kohden on Hegel sanonut yksinkertaisen totuuden. Yhteiskunnallinen rangaistus todistaa todellakin päivän selvästi, että oikeudenkäyttelyssä noudatetaan edellistä eikä jälkimmäistä lakia. Ja Hegelkään ei ole muuta sanonut kuin että niin on ja että niin siis täytyykin olla.
Kun tuo talionin laki: "silmä silmästä ja hammas hampaasta" ei kuitenkaan ota lukuun kuin ulkopuolista rikoksen vaikutusta, ja kun sen sovittaminen ei kaikissa tapauksissa ole mahdollinenkaan, jääpi sekä Kantin että Hegelin mukaan yhteiskunnan tehtäväksi löytää se rangaistuksen mitta, joka perustuu oikeellisuuteen (Gerechtigkeit, rättvisa) s.o. vastaa kussakin tapauksessa rikoksentekijän syyllisyyden astetta.
Oikeellisuuden jalo mutta tässä tapauksessa hämärä käsite on muutamien uusimpien tiedemiesten silmiin niin kirkkaana heijastanut, että se on avannut heille tien aivan uusiin teorioihin. Nämätkin pyrkivät olemaan niin sanottuja ahsoluutisia, s.o. perustaa rangaistuksen siveelliseen välttämättömyyteen. Ne voisi sanoa yhteisellä nimellä oikeellisuusteorioiksi. "Rangaistus on oikeellisuuden vaatima teko. Yhteiskunta tarkoittaa rangaistuksellaan harjoittaa ja jakaa oikeellisuutta, s.o. palkita kukin sillä mikä hänelle tulee." Kummallisia, usein naurettavia tieteellisiä kiertokulkuja saa siellä tallustella. Vastausta haetaan innolla ja kumminkin tuntuu joka askeleella kuin ei oltaisi selvillä, mistä kysymyskään on.
Oikeellisuuden periaate on, silloin kuin rangaistaan, hyvin välttämätön, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa, jos kysymys nimittäin on siitä, mikä oikeuttaa itse rangaistuksen.
Oikeellisuus on jo lapsille hyvin tunnettu käsite. Heillä on aina paljon tekemistä isän ja äidin oikeellisuuden kanssa. Mutta ei heillä silloin ole mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa onko itse rangaistus oikeutettu vai ei. He uskovat sisässään, että se, mitä isä tai äiti heille tekee, sen he tekevät oikein. Ja nyt he eivät vaadi mitään muuta kuin että heille tässä oikeudenjaossa tapahtuisi myöskin oikeellisuus (Gerechtigkeit, rättvisa), s.o,, kun Pekkaa tukistettiin, niin vaatii hän, että Mattiakin samasta teosta tukistettaisiin, aivan niinkuin sama Pekka vaatii vehnästä sen vuoksi, että Matillekin annettiin vehnänen.