Tämä pyhä käsky tulee niin omantunnon asiaksi sen ajan hallitsevalle ihmisluokalle, että he eivät näytä voivan kyllin hellästi valvoa sen noudattamista. Teloitus tuhansilla eri lisäyksillä ja muodostuksilla, joita lienevät keksineet jumalan hengen tarkimmat tuntijat, säädetään tähän aikaan kaikellaisissa tilapäisissä asetuksissa, kartano-oikeuksissa, sotilasartikkeleissa ja metsästyssäännöissä. Niinpä tämä jumalallinen oikeus vaatii jostakin syystä muun muassa, että mustalainen, joka tavataan valtakunnassa, on tuomittava kuolemaan, vieläpä ilman edelläkäypää oikeudenkäyntiä; sama oikeus vaatii, että kuolemaan on tuomittava se, joka ampuu hirven tai joutsenen, — että täytyy todellakin ihmetellä, mihin hienouksiin asti sen ajan tutkiva henki oli päässyt jumalan hengen ja tahdon tuntemisessa!
Se on kaikille nykyisille ihmisille jo aivan selvää, ettei laissa määrätty rangaistus suinkaan ole jumalan tahdon ilmaus. Me jo voimme verrata vanhaa, ja keskiaikaa toisiinsa ja ymmärtää, että rangaistus on kehittynyt kostosta ja on eroittamattomassa sisällisessä yhteydessä sen kanssa. Me tiedämme, ettei jumalallinen kipinä ollut haettava kostosta, niin että muka kostossa itsessään olisi ollut joku osa jumalallista oikeutta, vaan päinvastoin siitä yhteishengestä, joka koetti sovittaa ja lepyttää ja rajoittaa kostoa. Ja kun väkevät sitten ottivat ajaakseen yhteishengen asiaa ja historiallinen rangaistus syntyi, niin me myöskin nyt tiedämme, ettei sekään sisältänyt mitään jumalallista kipinää, vaan oli ainoastaan välikappaleena, jolla väkevät palvelivat ihmisissä vielä elävää kostotarvetta ja näiden käsityksiä sen välttämättömyydestä. Mutta samalla me myöskin voimme entistä selvemmin nähdä, kuinka nämät ulkonaiset historialliset muodostukset merkillisellä, hämmästyttävällä tavalla seuraavat ihmisten sisällisiä sieluelämän liikkeitä. Me näemme, että se suuri henkinen ponnistus, joka tapahtuu ihmisissä heidän siirtyessään sukurakkaudesta kansanrakkauteen (monijumaluudesta kansalliseen yksjumaluuteen) ja jossa päätaistelu on taistelua vihan sammuttamiseksi ja rakkauden laajentamiseksi, heti heijastuu ulkonaisissa oloissa; heti löytyy uusi elämänmuoto, yhteiskunta, joka nyt tarjoutuu ihmisille käytettäväksi, ilman että on kysytty ihmisten omaa kekseliäisyyttä siihen, kaikki ulkonainen siunaus tulee ikäänkuin ulkopuolelta heidän tietoisuuttansa, muotojen loppumattomasta rikkaudesta. Tämä uusi elämänmuoto jääpi ihmisille pysyväiseksi omaisuudeksi, vaikka sisällinen taistelu pysähtyisikin, se on heidän voittomaansa, jota ei heiltä oteta. Kaikki tässä yhteiskunnassa vastaa tarkalleen sitä sisälIistä voittoa, joka silloin voitettiin. Ja niin rangaistuskin. Yhteiskunnallinen rangaistus ei ole muuta kuin liiallisesta intohimosta vapautunut kosto.
Mutta ainoastaan unohdus ja tietämättömyys tai, sanotaan suoraan, — oikean jumalan tuntemattomuus — on saattanut meitä pitämään rangaistusta jumalallisen tahdon ilmauksena. Oikean jumalan tunto jo meille opettaa, että rangaistus ei ole suinkaan "se kaikkein jaloin", mikä ei enää voi mädätä multaan, vaan että rangaistus niinkuin koko meidän yhteiskuntakin on vaan aikansa palvellut siemenen kuori, josta jo uusi itu on täydessä kasvussa.
* * * * *
Meidän on vielä, ennenkuin pääsemme lopputulokseen ja ennenkuin päätämme, mihin suuntaan meidän siis olisi pyrittävä, kysyminen, mitä tieteellä on ollut ja on sanomista rangaistuksen oikeutuksesta ja tarkoituksesta.
Kriminaalinen lakitiede käsittelee rangaistusoppia kahdessa osassa, joista toinen on oppi rangaistuksen historiallisesta kehityksestä ja toinen: oppi rangaistuksen oikeutuksesta ja tarkoituksesta, eli rangaistuksen filosofia. Näitä osia se käsittelee toisistansa aivan erillään, niin ettei niillä ole mitään keskinäisiä yhtymiskohtia. Filosoofinen rangaistusoppi lähtee yksinkertaisesti vaan historiallisesta tosiasiasta. Tiede on tässä niinkuin niin monessa muussa kysymyksessä saanut hakea järjellistä tarkoitusta ja oikeutusta semmoiselle tosiasialle, joka jo on olemassa, joka on historiallisesti eteemme kehittynyt: yhteiskunnallinen rankaisuvalta oikeuslaitoksineen, syyttäjineen ja toimeenpanijoineen. Tiede ei ole ottanut tutkiakseen, onko rangaistuksella järjellistä tarkoitusta ja onko sillä siveellistä oikeutusta. Tiede ottaa vaan tehdäkseen sen siivon palveluksen, että määrittelee, mikä rangaistuksen tarkoitus ja oikeutus on.
Tämä vielä nykyisissäkin tutkimuksissa vallitseva apriorinen kanta on selvä jäännös niiltä ajoilta, jolloin kaikkea tieteellistä viljelystä hoitivat kirkon kasvattamat miehet, teoloogit. Maailman meno, sen historialliset ilmiöt käsitettiin välittömän jumalallisen johdon tuloksiksi. Historiallinen tosiasia, semmoinen kuin yhteiskunnallinen rankaisuvalta, oli historiallinen välttämättömyys, jota vastaan kaikki arvostelu kilpistyi kuin muu uhkamieli Jumalan ikivanhoja lakeja vastaan.
Vanhin tieteellisyyteen vivahtava käsite rangaistuksen oikeusperustuksesta onkin se, että Jumala on pitkittä mutkitta uskonut oman kostovaltansa maallisen esivallan käsiin. Oikeus tuomitessaan rangaistukseen lausuu julki Jumalan tahdon; Tämä näkökanta — niin keskiaikainen kuin se muuten onkin — on siltä merkillinen, että se on ainoa niin sanottujen rankaisuopinteoriojen joukossa, joka rehellisesti ottaa lausuakseen jotakin yhteiskunnallisen rangaistuksen oikeutuksesta. Rangaistus on oikeutettu, koska se muka on Jumalan tahto. Ja vaikka nykyiset tieteelliset tutkimukset ovat jo aikoja sitten jättäneet tuon opin lapsekkaat todistuskappaleet, näyttää se vielä yhä pohjustuvan rahvaan suuren enemmistön mielipiteitä. Se on yhä vielä kirkonkin opetuksen perustuksena, ja — mikä merkillisintä — se häämöittää usean uusimmankin teorian pohjalta, jotka tarkasti karttavat kysymystä rangaistuksen oikeutuksesta ja tyytyvät määrittelemään vaan sen yhteiskunnallista tarkoitusta.
Mahdollisen eksymisen välttämiseksi minun täytyy vaivata lukijaa tekemään lyhyen katsahduksen tärkeimpiin tieteellisiin rankaisuoikeudenteorioihin.
Näistä on vanhin n.s. peloitusteoria, jonka mukaan rangaistuksen tarkoitus on olla peloituksena niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa aikoisivat rikokseen ryhtyä. Samalla on rangaistuksen tarkoitus esiintyä jonkinlaisena lainopetuksena raa'alle, tietämättömälle rahvaalle. Kun rikkoja vedetään hirteen, niin sillä tahdotaan vaan sanoa muille: katsokaa kuinka käy jollei pysy siivolla! Yhteiskunta saattoi siis olla melkein kiitollinen rikkojalle, joka oli antanut sille niin hyvän tilaisuuden teroittaa lain ankaruutta kansalaisten mieleen. Yksityinen oli vaan välikappaleena. Tutkimuksen tarkkuus ja rangaistuksen oikeudenmukaisuus olivatkin senvuoksi sivuasioita. Pääasia oli kauhun herättäminen yleisöön. Ja kun rikokset eivät ottaneet vähetäkseen, oli luonnollista, että rangaistukset pyrkivät käymään yhä julmemmiksi, kunnes ne vihdoin saavuttivat hirvittävän huippunsa ja säälivälle ihmiskunnalle siten todistivat koko teorian mahdottomuuden. — Kuuluisa lainoppinut Feuerbach on kuitenkin koettanut kehitellä tätä teoriaa ja on se semmoisena saanut nimekseen psykoloogisen pakotuksen teoria. Peloitusteorian julmuutta on hän tahtonut laimentaa ja koettanut yksilölle antaa persoonallisuuden arvoa siten, että on selittänyt rangaistuksen suoraan rangaistuakin tarkoittavan. Tämän teorian mukaan ei rangaistuksen itse toimeenpaneminen vaan sen lainuhka pitäisi pelottaa rikoksenteosta, Feuerbach siis edellyttää yhtä suurta laintuntemista rikokseen taipuvilta rahvasjoukoilta kuin peloitusteoria oli edellyttänyt niiltä sen tuntemattomuutta. Jokainen huolimatta lainuhasta tehty rikos todistaa kuitenkin tämmöisen psykoloogisen pakotuksen mahdottomuutta. Ja jos peloitusteoria oli vienyt rangaistuksen toimeenpanon julmuuteen, niin viehän tämä taas itse lainsäädäntöä yhä kovempiin ja peloittavampiin rangaistus-uhkauksiin.