Vanhimmissa sankarirunoissa ja kansantaruissa puhutaan kostosta suoraan uskonnollisena velvollisuutena. Ja näin se on mielestäni selitettävä: He tietävät, että suku pitää koossa ja suojelee joukon toisillensa rakkaita henkilöjä; he tuntevat, että he yhdistäen ja suojellen sukulaisiansa, seisovat kehityksessä korkeammalla kuin eläimet, joille on kallis vaan oma henki, jotka raatelevat toinen toisiansa eivätkä kokoonnu sukuihin, rakkauden siunausta nauttimaan. Tämä vakaumus heidän tehtävästään on juuri heidän uskontonsa. Ja kun nyt kosto on välttämätön suvun arvon ylläpitämiseksi ja suvun voiman todistamiseksi, niin on selvä, miksi se kuuluu heidän uskontoonsa. Ja selvä on myöskin, että kun uusi aika tekee näitä uskonnollisia tunteita vastaan ensimmäisiä hyökkäyksiänsä, niin loukkaa se aluksi heidän "pyhimpiä tunteitansa". Heidän koko runous, heidän käsityksensä miehuudesta, urhoollisuudesta, jaloudesta, kaikki tulee loukatuksi. Ja vihdoin tulevat loukatuiksi vanhat sukujen jumalat, jotka ovat heitä suojelleet ja jotka ovat kasvaneet kiinni heidän kotiliesiinsä. Heille on käsittämätön ja vastenmielinen se yksi jumala, joka uuden opin mukaan pitäisi olla sama keskenään vihamielisillekin suvuille ja joka siis käskee rakastamaan sitä, mitä on ennen vihattu.
Tämä on pakanuuden taistelua orastavaa yhteiskuntavaltaa vastaan, jonka huippuun on asettunut kristitty kirkko. Valtiollisesti tämä on yhden kuninkaan taistelu monia kuninkaita vastaan, jotka eivät ole mitään muuta kuin eri sukujen päällikköjä.
Yksi kuningas huutaa kaikille suvuille yhtaikaa: tunnustakaa minut ja luopukaa omasta erikoisesta kuninkaastanne, minä lupaan teille lepoa alituisista sodista, minulla on omat mieheni, ja meidän ainoa tehtävämme on taistella teidän rauhanne puolesta, meidän valamme teille on rauhanvala (konongs edsöre).
Ja vanha usko vähitellen horjahtaa. Kuninkaan aate saa innokkaita puoltajia. Uusi usko ja uusi jumala voittavat alaa, ja sukusankarit — nuo entisyyden ihmisrotuiset jumalat — ovat pian vaan muinaistarustoa.
Tämä taistelu sukuvallan ja yhteiskuntavallan välillä ei ole suinkaan ainoastaan taistelua, ja vielä vähemmän ainoastaan fyysillistä taistelua. Huomattava on, että ylimeno pakanuudesta uuteen jumaluusoppiin tapahtuu ihmisten sydämmissä, niin että se muodostuu henkiseksi taisteluksi samassa ihmisessä, joka vaan siirtyy yhdestä kehityskannasta toiseen. Hänen täytyy unohtaa vihansa vierasta sukua vastaan ja suostua sen kanssa yhteistoimintaan. Tätä ylimenoa taluttaa kaiken aikaa yhteisen hyödyn tietoisuus; varsinainen ylimeno siis tapahtuukin rauhallista tietä ja fyysillinen taistelu muuttuu yhä enemmän vaan taisteluksi siitä, kuka saisi olla tuona yhtenä kuninkaana, s.o., voimistuvan yhteiskuntavallan johdossa.
Yhteiskuntavalta, joka orasteli alussa hyvin heikkona, eikä suinkaan jaksanut eikä pyrkinytkään voittamaan mahtavia sukuetuja, sai kasvavaa elinvoimaa tuosta loppumattomasta lähteestä: se asettui palvelemaan kaikkien etuja. Niinpä se aluksi otti tehtäväkseen auttaa kostajaa hänen työssään. Se tunnusti alussa täydellisesti yksityisen kosto-oikeuden. Kokoamalla vanhoja tapoja ja kirjoittamalla ne runomuodossa muistiin tahdottiin ensin vaan ikäänkuin neuvoa nuoria ja tietämättömiä, miten kosto on suoritettava ja ketä vastaan ohjattava, että tapa tulisi kaikessa kunniassansa noudatetuksi. "Jos niin pahasti käy" — neuvotaan esimerkiksi vanhassa Gottlannin laissa, — "että mies tappaa toisen, silloin paetkoon hänen kanssaan isä, poika ja veli, tai, jos näitä ei ole, olkoot lähimmät sukulaiset hänen kanssaan pakosalla neljänkymmenen yön kestäessä." Mutta samalla kuin siinä sanotaan ketkä kaikki paetkoot, samalla siinä näkyy selvä yritys rajoittaa kosto-oikeutta ja sanoa: kaukaisempiin sukulaisiin älköön kajottako. Niinikään nuo näöltään viattomat sanat, "neljänkymmenen yön kestäessä" oikeastaan sanovat: jollet sen ajan kuluessa heitä kostanut, niin et saa kostaa ollenkaan. Ja kun kuningas 13 vuosisadalla on ottanut lopullisesti koko voimallaan tukeakseen yhteishengen ja rauhan etuja, niin julistaa hän lain, että ken kostaa jollekin muulle kuin loukkaajalle itselleen, hän tekee rikoksen kuninkaallista rauhanvalaa vastaan.
Kuningas on menetellyt tässä oman valtansa etuja silmällä pitäen. Se on yhteishenki, joka on luonut käsitteen tuomarin tehtävästä, s.o., niiden tehtävästä, jotka määräävät kuinka kostaja saa menetellä, että häntä hyväksyttäisiin. Ja kuningas nyt ikäänkuin anastaa tämän yhteishengen tuotteen. Hänen valtansa kasvaessa hän tekee itsensä korkeimmaksi tuomariksi ja lain korkeimmaksi valvojaksi, se on, hän sanoo tahtovansa aseilla valvoa, että se mitä yhteishenki (kansankokoukset, käräjät, kirjoitetut lait) pitää oikeana, myöskin tulee varteen otetuksi. Ja ihmiset, jotka olivat ensin hänet valinneet veljenään keskuudestansa, jotka ymmärsivät hänen tehtävänsä ja vapaaehtoisesti, niinkuin sovitun työnjohtajan alaisina, häntä tottelivat, ihmiset, sukupolvien vaihtuessa, vähitellen unohtavat, että se oli heidän omassa sydämmessään asuva yhteishenki, joka oli luonut kuninkaan ja että hän siis oli tai ei ollut kuninkaana yksistään heidän omasta tahdostaan. Aavistaen, että uusissa oloissa on jotakin korkeampaa ja jalompaa kuin vanhoissa, alkavat uudet sukupolvet pitää kuningasta jumalan voideltuna eli lähettiläänä, joka heille jakaa ylhäältä saatua siunausta, he alkavat kumartaa kuningasta. Hänen ympärilleen kokoontuu onnenonkijoita, liehakoitsijoita, oman edun pyytäjiä, joille on hyvin tärkeätä, että kuningas tulee niin pyhäksi ja korkeaksi olennoksi kuin mahdollista. Ja näistä hänen ympärillensä kokoontuneista tai sinne pyrkijöistä muodostuu sitten aikain kuluessa se herrasluokka, joka ottaa kaiken vallan haltuunsa. Ennen jokaisella suvulla oli mahtavansa, herransa ja patriarkkansa. Nyt voimme ajatella nuo ennen sukuihin lajitellut ihmiset hämmennetyiksi yhteen joukkoon ja sitten vasta kokonaisuutena jaetuiksi jälleen hallitseviin ja hallittuihin.
Tällä kehityksellä on mitä tärkein merkitys rangaistuksen historiassa, eikä sitä mitenkään saa jättää huomioon ottamatta. Aivan niinkuin kuningasvallan juuret unohtuvat, aivan niin unohtuu se seikka, että kaikki tuomiovalta oli olemassa vaan sen vuoksi, että ihmiset vapaaehtoisesti tahtoivat kuulustella toistensa arvostelua, ennenkuin ryhtyivät kostoon, — että he oman rauhansa nimessä itse kirjoittivat itselleen lain ja asettivat itselleen ylimmän arvostelijan (= kuninkaan). Heiltä unohtuu, että laissa määrätty kostotapa oli olemassa vaan estääkseen ja lieventääkseen kostoa ja tarkoitettu käytettäväksi vaan silloin kuin sovintoa ei ollut mahdollista saada aikaan. Ja sen sijaan he alkavat luulla, että se, mikä laissa on kirjoitettu, on jumalasta lähtenyt, kuninkaan ja pappien heille ilmoittama salaisuus. Mooseksen laki saa sijaa pohjoismaiden vanhoissa lakikirjoissa. — Niin vähitellen tässäkin inhimillinen vallanhimoinen käsi ottaa vastaan sen, minkä todellinen jumalan kipinä — kasvava rakkauden tarve ihmisissä — on tuottanut, ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Rangaistuksesta muodostuu suurimmaksi osaksi vaan välikappale, jolla hallitseva luokka (herrat) pitää kurissa hallittuja (palvelijoita, talonpoikia).
Se ylimeno, jolloin yhteiskuntavalta vähitellen ottaa yksityisen kosto-oikeuden omaksi asiakseen, tapahtuu hyvin vähitellen. Eri aikajaksojen lakikirjat näyttävät kuitenkin selvästi sen kehittymisen, Yhteiskuntavalta, jonka alkuperäinen tehtävä rajoittui siihen, että se yleisen rauhan vuoksi vaati rikoksen ensin tutkittavaksi ja toteennäytettäväksi, ennenkuin se myönsi loukatulle oikeuden kostaa, oli keskittänyt pyrintönsä siihen, että se aikaansai sovintoja riitaisten välillä. Semmoinen tarkoitus näkyy läpi kaikkien vanhimpain lakien. Siinä on ikäänkuin lakikirjan koko henki, että se sovittaa ja tekee luiksi niitä tapoja, jotka ovat vähin intohimon sekoittamia. Se talionin prinsiippi (silmä silmästä ja hammas hampaasta), jota on luultu huomattavan vanhimmissa laeissa, ei ole vielä ollenkaan kotosin mistään hyvityksen aatteesta, vaan on yksinkertaisesti yritys lieventää koston intohimoa ja sanoa: silmästä ei saa ottaa kahta silmää eikä hampaasta kahta hammasta, vaan yhdestä silmästä menköön ainoastaan yksi silmä, — ellei sovintoa voi aikaansaada, kuuluu sitten niissä kaikissa yhtäpitävänä perussävelenä. Muutamissa uudemmissa maakuntalaeista on tosin käytetty sanoja, jotka selvästi osottavat olevansa otteita papiston kautta tunnetuksi tulleesta Mooseksen laista. Niinpä esim. Uplannin laissa, MhB XXX. — Sitävastoin ei Göötain laeissa ole vielä jälkeäkään tämmöisestä vaikutuksesta. Mutta Uplannin laissakin lisätään heti (Mhb XXXI), ettei henkeä saa ottaa hengestä, eikä jäsentä jäsenestä, jos tappaja tai vahingoittaja jaksaa suorittaa sovintosakon tai sen suorittamisesta voi tarjota takuun. Kaikkien näiden lakien tarkoitus on tyydyttävien sovintosakkojen määrääminen ja jos ne laiksi jotakin tahtovat tehdä, niin ei se ole muuta kuin semmoista, mikä saattaa lieventää intohimoja ja sovittaa riitaisuuksia.
Mutta aivan toinen tuuli puhaltaa jo maalaissa (ja kaupunginlaissa), joka on varsinainen kuningasvallan aikaansaama ja noudatettavaksi julistama laki, eikä enää vaan hyvien tapojen muistiinpanokirja, kuten vanhat maakuntalait. Tässä maalaissa on nyt rangaistuksen käsite ensikerran päässyt valtaan. Ja lainsäätäjä on oikeuden nimessä tehnyt selvän poikkeuksen vanhoista tavoista, joiden mukaan rikokset olivat sovitettavat. Toisin sanoen, kuninkaallinen valta, joka oli vähitellen muodostunut sekä kirkollisen että maallisen herrasluokan tueksi ja etujen valvojaksi ja oli tottunut käyttämään väkivaltaa kapinallisten kukistamiseksi, ei voi antaa käsistään niin hyvää asetta oman valtansa ja merkityksensä tukemiseksi, kuin sille tuotti sen tehtävä yksityisten tekemien rikosten urkkijana ja rankaisijana. Nojautuen kirkon auliisti tarjoomaan apuun ja käyttäen hyväkseen sen jo käsillä olevaa tarkoitukseen sopivaa Mooseksen lakia se nyt julistaa, jumalallisen oikeuden nimessä, semmoisen lain, että silmästä täytyy ottaa silmä ja hampaasta hammas. Tässä laissa kielletään nimenomaan ottamasta sovintosakkoa taposta, ja tehdään laiksi Mooseksen määräys, että henki on otettava hengestä. Kun loukatulla alkujaan oli oikeus itse suorittaa kostonsa ja siis, jos kansankokous tai käräjät hänen kanteensa hyväksyivät, tappaa riitaveljensä, niin oli hänellä myöskin luonnollinen oikeus olla tappamatta häntä ja tyytyä niihin sovintoehtoihin, joita hänelle tarjottiin. Nyt sitävastoin kielletään häneltä oikeus omin käsin panna tuomio täytäntöön ja samalla myöskin sopia. Tuomio on saanut toisen merkityksen; se on pyhä, se on Jumalan käsky. Sinä et saa kostaa itse, kosto on Jumalan, siis me vaan saamme kostaa, jotka panemme toimeen Jumalan tahtoa maan päällä. Se, mitä Jumala käskee rangaista, sitä ei yksityinen saa antaa anteeksi. Ja niin vihdoin perustetaan pyövelin virka, josta vanhat maakuntalait eivät vielä mitään tienneet, panemaan toimeen tätä Jumalan muuttumatonta käskyä.