Se ihminen, joka sammumattomasta vihaa toista, tietää, että hän ajatuksissaan voi antautua kiduttamaan ja rääkkäämään tuota toista; hän nauttii ajatuksesta, kuinka hän sitä oikein mukiloitsisi, jos saisi käsiinsä. Tai jos hän ei ajattele ruumiillista rääkkäystä, niin hän kuvailee mielessään, kuinka hän oikein pistävästi saisi hänelle jotain sanotuksi, ja hän nauttii keksiessään mitä myrkyllisimpiä lausetapoja. Mutta jos nyt tuo vihattu olento ei ole hänelle tehnyt mitään pahaa, niin pidättää hän vihanpurkauksensa. Hän ei tee mitään hyökkäystä, vaan odottaa siihen sopivampaa tilaisuutta. Ja milloin tarjoutuu hänelle tilaisuus? — Silloin kuin vihattu henkilö todella tekee jonkun pahan hänelle. Jos vihattu henkilö loukkaa häntä tai hänen veljeänsä, niin hän iloitsee tästä tapauksesta ja toivoo, että häntä olisi vaan loukattu vielä pahemmin, sillä se antaa hänelle sitä paremman tilaisuuden. Nyt hän saa sammuttaa kostoansa hyvällä omallatunnolla. — Mutta mitä merkitsee se, että hän nyt saa kostaa? Se ei voi merkitä muuta kuin seuraavaa: Jos hän olisi ryhtynyt kurittamaan vihattua henkilöä, ennenkuin tämä oli hänelle mitään tehnyt, olisi jokainen moittinut häntä tästä teosta, sillä ei kukaan muu ole tuota henkilöä vihannut eikä siis voi ymmärtää, mistä syystä häntä pitäisi rääkätä. Jokainen menee kärsivän puolelle. Ja tätä nyt kostaja juuri pelkääkin. Hänelle on tärkeintä, että myöskin muut olisivat hänen vihaamaansa henkilöä vastaan. Hän ei mitenkään sallisi, että joku tuota henkilöä säälisi, sillä sääli on sama kuin rakkaus. Ja tämmöinen vaara olisi todella tarjona, jos hän rupeisi syyttömästi rääkkäämään. Sentähden, kun nyt tuo vihattu olento sitten tekee hänelle jonkun pahanteon, on hänellä tilaisuus kostaa, ilman sitä vaaraa, että muut menevät kärsivän puolelle. Ja kostonsa suoritettua hän nyt kääntyy kaikkien jäävittömien puoleen, niiden puoleen, jotka eivät ennestään ole kostetun puoluelaisia, s.o., jotka eivät ennestään ole rakastaneet häntä, jotka eivät ole hänen sukulaisiaan tai likeisiä ystäviään, — ja hän koettaa nyt saada näille jäävittömille toteennäytetyksi, että he olisivat menetelleet aivan samalla tavalla kuin hän, jos tuo henkilö olisi heille saman pahan tehnyt. Hän koettaa kuvata tekoa niin mustilla värillä kuin mahdollista ja siten tehdä heille tuon henkilön yhtä vastenmieliseksi, kuin se on hänelle: saadakseen heidät vaan myöntämään, että he olisivat menetelleet samalla tavalla. Jos he sen myöntävät, niin ei hän muuta vaadikkaan; ei kukaan saa nyt moittia häntä eikä pitää vihatun puolta, sillä jokainen olisi menetellyt samalla tavalla, ja hänellä on siis oikein.
No nyt oli asianlaita vanhaan aikaan, jolloin ei ruumiillinenkaan kosto vielä ollut kielletty, aivan sama, — samat tunteet, sama psykologiia ja sama siemen käsitykselle siitä, mikä on oikein.
Erittäin on huomioon otettava, että silloinkin koston vaikutin oli viha. Kosto ei tässäkään voinut tulla kysymykseen muiden kuin niiden välillä, jotka toisiansa vihasivat. Sen vuoksi kosto, mikäli siitä on kysymys oikeuselämän ilmiönä, yleensä esiintyy vaan toisiansa vihaavien sukujen välisinä taisteluina, eikä sitä ilmaannu saman suvun jäsenten välillä, koska näitä yhdistää keskinäisen rakkauden side.
Tässäkin kostaja ja hänen sukulaisensa vetoovat jäävittömiin, löytääkseen puolueetonta arvostelua, ja kostettu ja hänen sukulaisensa samojen jäävittömien edessä tekevät parastaan kuvatakseen tehtyä tekoa niin edulliselta kannalta kuin mahdollista. Tämmöisiä tilaisuuksia jäävittömien löytämiseen tarjoutuu vanhan ajan kansankokouksissa. Ja mitä me näemme? Nämä kansankokoukset vähitellen saavat ihan uuden merkityksen. Niiden puoleen ruvetaan kääntymään ennenkuin kosto vielä on suoritettukaan, ja ne määräävät vihdoin itse, kuinka pitkälle kosto saa mennä. Useat samallaiset tapaukset muodostavat vähitellen tavan, tapa kirjoitetaan muistiin, ja niin syntyy ensimmäinen alku laille.
Tämä tarve saada määrätyksi, mitä muut olisivat tehneet samassa tapauksessa, luopi siis alkukäsityksen siihen, mitä sanomme oikeaksi. Se on yhä vielä meidän jokapäiväisessä elämässämme alituisesti tehty johtopäätös. A moittii B:tä siitä, että hän on loukannut C:tä; B selittää A:lle, kuinka inhoittavasti C on käyttäytynyt ja kysyy eikö A olisi semmoisessa tapauksessa menetellyt hänen suhteensa samoin; A myöntää ja silloin B päättää: siis menettelin oikein. Jos A vastaisi B:lle: kyllä myönnän, että olisin menetellyt niinkuin sinä, mutta en myönnä, että olisin silloin menetellyt oikein, niin menee tämmöinen puhe kokonaan B:n korvien ohi. Hän sanoo: puhu sinä mitä puhut! emme me ole mitään enkelejä!
Hyvä; me emme ole mitään enkelejä, — mutta silloin emme myöskään saa julkisesti väittää, että meidän oikeuskäsitteemme olisivat enkeleiltä kotosin. Tunnustakaamme silloin suoraan, että se osa kostosta, joka sisältää sen, mitä sanomme oikeaksi, ei ole mikään Jumalan kipinä meissä, vaan on aivan yksinkertaisesti se osa meidän inhimillisestä vihastamme, jota puolueettomat arvostelijat pitävät ymmärrettävänä ja siis hyväksyvät.
Mitä kauemmas me menemme entisyyteen, sitä luonnottomampana kuuluisi tuo A:n lisäys: vaikka myönnän että olisin menetellyt niinkuin sinä, niin en myönnä että silloin olisin menetellyt oikein. Se on vanhimmassa meille tunnetussa yhteiskuntaelämässä niin kokonaan kuulumaton, ettei siitä voi löytää mitään jälkiä. Ihmiset eivät aavista, että tuo jalo, runojen ylistämä kosto olisi vaan multa, johon jalompi siemen on kylväytynyt. Vanhassa ajassa kosto ei ollut ainoastaan jokaisen miehen oikeus, vaan oli jokaisen miehen velvollisuus. Mutta sitten tulee aika, jolloin herää ensimmäinen aavistus siitä, että olevat olot ovat ainoastaan siemen, jonka täytyy kadota kasvattaakseen jotakin muuta. Ja ensi kerran kuuluu A:n lisäys: se on ymmärrettävää, mutta se ei ole oikein. Ja käsittämättä uutta kasvia, aavistaen vaan kuolemaa ja häviämistä, aika varustautuu uuden opin vastustukseen. Akkain puheita, heikkouden oireita, hullujen haaveiluja! Nyt sille tulee tärkeäksi se, mihin ei ole ennen tunnettu mitään tarvetta: selittää että kosto on jumalan tai jumalien itsensä asettama laki, joka on pyhä ja loukkaamaton. Ja se nousee kaikkea uutta oppia vastaan niinkuin hävittävää vallankumousta vastaan. Aika varjelee olevia oloja niinkuin eläin varjelee henkeänsä. Sillä se luulee, että siemenen kanssa kuolee myöskin se itu, jonka kuorena siemen on ollut ja jota se ei itse voi siemenestä erottaa.
Tämmöinen murrosaika näyttää olleen se aika, jolloin kristityn kirkon valta alkoi levitä Skandinaaviassa. Taistelu kirkon ja pakanuuden välillä oli taistelu sukujen ja yhteiskuntavallan välillä.
Minä koetan Ruotsin oikeushistorian mukaan antaa lyhyen ja mahdollisimman havainnollisen kuvan siitä, kuinka voittava yhteiskuntavalta alkoi sotansa yksityistä kostoa vastaan ja kuinka tämä itu erottautui siemenestä. — —
Se yhteiskuntavalta, joka nykyjään suorittaa rikoksien ilmisaannin, tuomitsemisen ja rankaisemisen, ei ole aina ollut vaikuttamassa. Vanhoina, mutta historiallisesti vielä jotenkin tunnettuina aikoina ei sillä vielä ole mitään tekemistä rankaisun kanssa, niinkuin ei sillä muissakaan asioissa ollut paljon sanomista. Sotaiset suvut hoitivat itse asiansa kukin omassa keskuudessaan, niinkuin nykyiset kansat hoitavat erikseen kukin omia asioitaan. Mutta sukujen suhteet toisiinsa saivat muodostua niinkuin ne itsestään muodostuivat, ja ne muodostuivat tappeluiksi. Jos joku riita syntyi sukujen välillä tai suvun yksityinen jäsen tuli kärsineeksi vääryyttä toiselta suvulta, eikä tarjottu korvaus tyydyttänyt, niin nousi koko suku vaatimaan korvausta toiselta suvulta ja asia ratkaistiin taistelulla näiden sukujen välillä. Kosto ei ollut ainoastaan loukatun asia, vaan suvun, ja se tuli useimmiten kysymykseen silloin, kuin joku suvun jäsenistä oli tapettu, Kostovelvollisuus meni pyhänä perintönä (wigarf) yhdessä tapetun aseiden kanssa perillisille. "Poika on isänsä kostoperillinen ja isä poikansa, ja veli veljensä. Sitten on pojanpoika, sitten isänisä, sitten veljenpoika, sitten sisarenpoika, sitten tyttärenpoika, sitten äidinisä, sitten isän veli, sitten äidinveli. Jollei nämät ole elossa, menköön kosto perinnöksi niinkuin kaikki muu perintö;" sanotaan yhtäpitävästi sekä Itägöötin että Länsigöötin vanhoissa laeissa.