Rangaistus on se kipu eli kärsimys, joka tehdyn vääryyden tähden sen tekijälle saatetaan.
Mistä on rangaistus kotosin?
Ja kaikki oppikirjat vastaavat kuin yhdestä suusta:
Rangaistuksen historiallinen juuri on yksityinen kosto.
Ja epäilemättä löydämmekin kostossa tuon määritelmän koko sisällyksen: kostonkin tarkoitus on tuottaa kipua eli kärsimystä sille, joka on vääryyttä tehnyt.
Kostosta, rangaistuksen sijaisena, sanoo T.J. Nordström kuuluisassa kirjassaan, Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia II s, 228: "jokainen laitos kansojen sivistyshistoriassa on arvosteltava aikansa erityisten olojen mukaan; ja niin ristiriitaiselta kuin yksityinen kosto ja siitä syntyvä kostotaistelu ovatkin meidän käsitystemme kanssa yhteiskuntajärjestyksestä, olivat ne aikoinaan elikä yhtä voimakkaat turvallisuuden takaajat ja yhtä varmasti pelottivat rikoksesta, kuin nykyjään yhteiskunta ja laki, joka loukatun asemesta pitää käsissään koston miekkaa."
Nykyisissä luentosaleissa opetetaan tästä asiasta näin: "rangaistus on oikeudenmukainen hyvitys (rättvis vedergällning). Sama katsantotapa on vallalla oikeastaan jo kostossa, vaikka se siinä vielä on hämäränä ja epäselvänä. Tämä katsantotapa esiintyy kehittyneessä ja vakaantuneessa valtiossa puhdistuneena siitä satunnaisuudesta ja personallisuudesta, mikä on ominaista kostolle. Vanhanaikaiset käsitteet siitä, että rangaistuksen tarkoitus on edistää hyödyn tarkoituksia, ovat tosin pysyneet vireellä niinäkin aikoina, joina valtio on saavuttanut korkeimman kehityksensä — onhan yhä olemassa teoriioja siitä, että rangaistuksen tarkoitus on parantaa rikoksentekijää tai pelottaa häntä rikoksesta, — mutta kaikissa tapauksissa nykyisten valtioiden lainsäädäntö ei ole voinut olla huomaamatta, että yhtenä määräävistä vaikuttimista on oikeudenmukainen hyvitys."
Kun siis sekä vanhemmat että uudemmat tiedemiehet tunnustavat, että vanhanajan kosto sisältää nykyisen yhteiskunnallisen rangaistuksen oleellisen ytimen, niin on hyvin tärkeätä kiinnittää koko huomio tuohon kostokäsitteesen ja päästä täysin selville siitä, mitä se oikeastaan on.
En minä ollenkaan aijo kieltää, ettei kostossa todella olisi kaksi puolta, jotka hyvin voidaan erottaa toisistaan. Se on todellakin sisältänyt sekä itse siemenen, josta nykyinen rangaistus on kasvanut, että siemenen kuoren, joka on karissut tarpeettomana pois ja kuoleutunut. Kaikki syntyy maailmassa niin. Jalo ja epäjalo ovat sekasin, kunnes jalo, ajan tultua, muuttaa epäjalon kuorekseen ja kasvaa ulos, ja epäjalo kuoleutuu. Ja koko kysymys onkin vaan siinä, onko se jalo, joka on puhdistunut epäjalosta, niin puhdas, ettei se enää voi puhdistua, vai voiko tämä jalo sisältää itsessään vielä jalomman, joka ajan tultua muuttaa sen kuoreksi, jättää multaan ja kasvaa itse valkeuteen.
Jos tahtoo päästä perille siitä, mitä kosto on, niin on tarpeetonta vajota mietteisin siitä, mitä esi-isäimme kosto oli. Sillä me nykyiset ihmiset emme ole suinkaan vapaat kostontunteista ja tutkittavamme esine on siis löydettävissä paljoa lähempää.