Otin tarkastellakseni erään tähden aivan lähellä mainittua aurinkoa. Liitelin edestakasin pitkin tähden pintaa, kuten aina on tapani, saadakseni ensin oikean yleiskäsityksen. Minä olin tullut varjon puolelle, niin että pimeys vallitsi joka paikassa ympärilläni. — Aina tahdon ensin tutustua pimeään puoleen, sillä valopuolta on paljoa helpompi rakastaa. — Paksu ilmakehä, joka tähteä ympäröitsi, oli kovassa liikkeessä, ajeli levottomia sumupilviä edellään. Joskus, kun sattui aukko näihin sumupilviin, lankesi ylhäältä omituinen heijastusvalo alas pinnalle. Minä huomasin, että se tuli auringon kirkastamasta taivaankappaleesta, joka oli aivan lähellä tähteä. Ja aina kun sen haaveellinen valaistus pääsi esille, hurmautui minun mieleni siitä mitä näin.
Ääretön humiseva meri oli ihan allani. Sen suunnattomat aallot vyöryivät rauhallisina eteenpäin minne ilmakehä liikkui. Helminä leikki heijastus sen taitteissa, välkkyen, kimmeltäen, loihtien esille viirejä, joita en olisi aavistanut täällä näkeväni. Huomasin aaltojen keskellä pienen merenpohjasta kohoavan kallion ja näin, kuinka ne nousivat koko voimallaan sitä vastaan, nousivat musertamaan sitä allensa, aukasivat kitansa, päänsä kaaristivat nielläksen mitättömän vastustajan. Ja minä näin niiden vaan viskaavan korkealle ilmaan vaahtonsa, sillä sitten ne pärskähtivät pirstaleiksi, murtuivat ja vihasta sihisten voimattomina vaipuivat alas. Mutta rauhallisena ja liikkumattomana näyttäytyi jälleen kallio. Vesi virtasi kiiruusti alas sen laelta ja tuhannet kimallukset välkähtelivät sen monitaitteisilla kupeilla.
Tunsin että minä voisin — — niin, että minä nyt jo olin rakastunut, — rakastunut tuohon kallioon, joka nurkumatta, liikahtamatta, ikuisesti otti vastaan aaltoja, — rakastunut aaltoihin, jotka nousivat ja laskivat ja vyöryivät nopeasti kuin pakoon toinen toisensa edellä, — rakastunut siihen ääneen, jonka kuulin kallion luota, kun suuret aallot sen hetkeksi jättivät rauhaan, siihen omituisen levolliseen, sovittavaan lotinaan, joka seurasi rajuja hyrskähdyksiä ja täytti niiden väliajat.
Ihastuksissani minä lensin eteenpäin. Tahdoin pian päästä valon puolelle tätä tähteä. Sillä jos sen varjopuoli oli minua voinut näin miellyttää, niin mitä minua odottikaan siellä, missä aurinko tähteä valaisi!
En tarvinnut kauvan lentää, ennenkuin jo näin auringon nousevan merenpinnasta. Sumupilvet ruskottuivat. Koko taivas kaariutui kuin tuliahjoksi sen ympärille. Ja vihdoin, kuin se erkani ylemmäksi pinnasta, näin mannermaata merien keskellä.
Ihastukseni oli rajaton.
Värittömyyttäkö olin valittanut? Mikä suuri erehdys se oli! Näin kaikki värit edustetuiksi täällä. Hallitsevana oli viheriä, — minun lempivärini. Suuret alat olivat vaan yhtä viheriätä. Mutta tuhansissa eri vivahduksissa; missä tummempaa, missä helakampaa. Ja kun kauvas katsoi, niin saattoi tuo viheriä muuttua yhä sinisemmäksi, ensin tumman siniseksi, sitten yhä vaaleammaksi — yhä, yhä vaaleammaksi, kunnes vihdoin yhtyi taivaan väreihin.
Ja kun minä sitten laskeuduin alemmas ja saavuin korkean vuoren huipulle, näin minä, että tuo suunnaton viheriä ala, jota ensin olin luullut yhdeksi kokonaiseksi liikkumattomaksi aineeksi, että se oli — kasvullisuutta.
Riemastus riehahti rinnassani. Siis vapauden alkua, elämää! Avaruuksien enkelit eivät aavistaneet, mitä aarteita minä olin löytänyt.
Laskeusin huimaavaa vauhtia alas laaksoihin, missä näin helakampaa viheriää. Paikka, johon näin tulin, oli täynnänsä kukkia; mitkä keltasia, mitkä sinisiä, mitkä punasia.