Mutta vastaukseksi hän ottaa käteensä jälleen leipäpalan, ja kastamalla särpimeen tekee sen muita paloja maukkaammaksi. Ja kun he ihmeissään katsovat häntä, menee hän kaikkien heidän ohitsensa sen yhden luo ja antaa sen palan sille. Tämä ottaa palan vastaan ja juoksee ulos.
Vasta sitten kun jo on myöhäistä, töytäävät he ovelle pettäjätä tavoittamaan. Mutta ulos tultuaan he huomaavat, että takaa-ajaminen on turhaa vaivaa, sillä on pimeä yö, ja palaavat hiljaa takaisin, alla päin, mietteissänsä.
Siinä he nyt seisovat kaikki masentuneina sen ympärillä, joka on oman pettäjänsä heidän käsistään pelastanut ja on sen tekonsa kuolemallaan maksava.
Seisten heidän keskellänsä ja lähtöä tehden hän taas puhuu heille, ja nyt he eivät voi enää häntä väärin käsittää. Hänen vertyneet silmäluomensa räpäyttelevät taajaan, kun hän siinä puhuu vähän lyhyempänä kuin useat heistä. Keskellä ympäröivää alakuloisuutta on hänen katseensa totinen ja kirkas.
Nyt he alkavat lähteä. Kädet riipuksissa he kulkevat kaksittain ulos.
Nyt menevät jo viimeiset, ja huone jää tyhjäksi.
Jo on aamuyö. Öljylampun kituva liekki tuikahdellen tekee sammumista. Jo laimenee, jo vaikenee juhlahumukin. Silloin tällöin enää helähtelee riutuva tamburiini humaltuneen tanssijattaren kädessä, ja jossain kastanjetit vielä näppäsevät väsähtyneen tanssin tahtiin.
Sokeakuuron kertomus.
Meitä oli eräänä iltana koolla paljon iloista väkeä rikkaan Antilan tuvassa, ja sinne tuli eräs vieras äijä, joka oli sekä sokea että kuuro. Kuulonsa hän oli kadottanut neljänkymmenen ikäisenä ja näkönsä kymmenen vuotta myöhemmin jossakin tapaturmassa. Tämä äijä rupesi meidän pyytämättämme kertomaan itsestään. Mutta vaikka hänen kertomuksensa oli pitkä, kuuntelimme me sen jännityksellä loppuun asti.
Näin hän puhui:
Minä en näe mitään. Minun edessäni on aina se, mitä te sanotte pimeydeksi tai tyhjyydeksi. Koettakaa kuvailla minun asemaani. Pankaa silmänne kiinni.