En minä myöskään kuule mitään. Niin että ympärilläni on myöskin aina täydellinen äänettömyys; te sanotte semmoista haudan hiljaisuudeksi. Siis ääretön tyhjyys ja syvä, syvä hiljaisuus.
Ainoa millä voin olla yhteydessä teidän kanssanne on puhetaitoni, jota en ole unohtanut, vaikken kuule omaa ääntäni enkä saa kenenkään vastauksia tietää. Voin ainoastaan pyytää, jonka jälkeen minun tulee kärsivällisesti odottaa, kunnes tunnen käteeni, että minulle annetaan. Tai vähitellen lakata odottamasta, kun ei anneta.
Ihmisille olen suureksi vaivaksi ja rasitukseksi. Minun täytyy nimittäin paljon liikkua paikasta toiseen, talosta taloon. Sokea ja kuuro ihminen—kuinka se liikkuisi! Ei se minnekään pääse omin neuvoin.
Tavallisimpia tunteitani on, että minua joku kiivaasti tempaisee hihasta tai nutun liepeestä. Silloin arvaan, että edellä on käynyt tämmöistä:
—Mene sinä, Aatu, saattamaan tuo vaivainen toiseen taloon!
—Enkä mene, pankaa Pekka viemään. Korento heiskahtaa.
Senjälkeen tuntuu tempaus. Se merkitsee:
—No tule nyt sitte, senkin vietävä!
Ja niin lähdemme kompuroimaan. Kuormaksi olen minä ihmisille tullut. Minä olen vanhan vanha, ikäkulu, poies pantava kapine. Jos vaikka näkisinkin, olisi minulla vaiva kantojen yli jalkojani nostella, erittäin siinä kiireessä, jota vaaditaan.
Monen monet ovat ne kätöset, jotka ovat kärsimättömällä riuhtomisella kuluttaneet hihojani ja nuttuni liepeitä.