Ja monen monet ovat ne konstit, joita minun on täytynyt keksiä estääkseni tuommoisen pikku lurjuksen juoksemasta kesken tiehensä ja jättämästä minua ahteeseen.
Ja tarpeelliset ne konstit ovatkin.
Kaksi on minun parastani.
Minä lupailen kaikellaista palkintoa.
Olen poiminut taskuuni metallikappaleita ja hionut niitä ahkerasti karkeita housujani vasten. Ne kiiltävät ja viettelevät saattajieni sydämmet. »Katsoppa tätä! Tämän saat kun päästään perille! Tule, tule!»—
Mutta jolleivät lupaukset auta, tekeydyn minä äreäksi, uhkailen ja kähisen. Hapuilen jonkun ruoskan käteeni, ja kun tunnen saattajani minusta irtautuvan, alan paukuttaa ruoskaa maata vasten: »Etkö tule takaisin! Panenpas pitkin pakaroita, kun tästä perille päästään!» Silloin se veitikka, peläten minun ruoskaani, ojentaa pitkän leppäriuvun käteeni. Minä tartun siihen ja hän johtaa minua, kulkien kaukaa, etten häneen ylety.
Mutta sattuu semmoisiakin, joihin ei lupaukset eikä uhkaukset mitään vaikuta.
Kävipä tässä äskettäin hihaani käsi vetäen minua talosta taipaleelle. Kohta tunsin, ettei tämä saattaja ollut mikään pahanilkinen poikalurjus. Hän oli sävyisä. Mutta hänen mielensä oli levoton ja palava. Hänen kätensä oli kuuma ja vapiseva. Minä tunnen heidät kaikki kohta ensi kosketuksesta. Kun olimme tiellä, harasin minä sormillani hänen tukkaansa. Hänen päänsä ylettyi olkapäihini. Ah, kuinka pehmeät olivat sen vanuvat, nuoruutta tuoksuvat kutrit. Mutta voi sitä kiirettä mikä sen oli! Ei niin, että hän olisi minua temponut, vaan hän tuntui unohtavan tehtävänsä jonkin muun rinnalla, mikä hänen mieltänsä koko ajan veti. Mitäpä siinä olisi kiiltokapineet auttaneet! Ja kaikki uhkaukset olisivat taas olleet kuin kömpelö polkaisu hienon korren päälle.
Hän oli sileältä maantieltä poikennut arvattavasti jollekin oikopolulle, koska mättäistä, kivistä ja kannoista ei tahtonut loppua tulla. Jätin kaikki sattuman varalle, en ehtinyt kankeita jalkojani sovitella, asettelin umpimähkään. Milloin oli maa arvattua alempana, silloin nuokkasin eteenpäin, milloin astuin mättäälle, silloin kompastuin käsilleni.
Matkamme tuntui pitävän pitkää ylämäkeä. Kun pääsimme taas maantielle eikä maa enää noussut, puhalteli hieno leppeä tuuli kasvoihini ja minä arvasin siitä, että olimme aukealla paikalla. Vielä tunsin, että oli ilta ja että aurinko laski.