Kauhulla ajattelin, milloin hän irtaantuu minusta ja minä jään yksin illan suuhun. Voihan arvata mihin tilaan joutuu sokeakuuro, jonka saattajansa jätti. Kun ei näe milloin ihmisiä on kuuleman päässä, pitää hänen yhtenään huutaa. Hän kiljaisee, kun ei ole ketään, ja on vaiti juuri kun hänen ohitsensa kuljetaan. Tai huutaa läpi yön ja paneutuu levolle, kun ihmiset heräävät.
Minä olisin hidastuttanut kulkuni, sillä olin äskeisestä väsynyt, mutta juuri nyt tuntui entistä vielä kuumempi levottomuus vallanneen saattajani.
Hänen kätensä levottomasta, poishalajavasta pitelemisestä minä arvasin mitä hän näkee ja mitä kuulee, ja minä näin ja kuulin hänen kanssansa selvemmin kuin niinä päivinä, jolloin en vielä ollut sokea enkä kuuro, vaan niinkuin hän vaeltelin nuoruuden kukoistuksessa ihanan maailman vihannissa laaksoissa. Minä tiedän mitä hän näkee. Hän näkee suuren kylän allansa. Laskevan auringon säteissä helakoi rakennuksien seinät ja ikkunat paistaa. Kylätiellä kulkee lauma nuorisoa, harmonikka raikaa tuttua tanssisäveltä. Tuolla he jo menevät! He jättävät, he jättävät—!
Ja tuskin olin näin ajatellut, kun todella tunnen, että saattajani on irroittunut minusta.
—Kuule, kuule—seis!—minne sinä—? Minut valtaa hätä ja kauhistus.
Minä haparoin ympärilleni. En tavoita häntä.
—Kerron sinulle mitä et ole koskaan vielä kuullut. Suuria salaisuuksia ilmoitan sinulle.
Näin minä aloin hädissäni puhua hänelle. Minun täytyi pian keksiä millä hänet maanittelin. Minun täytyi panna parastani.
—Kuuleppas vain! Elämän ja kuoleman arvoituksen selitän sinulle! Kaikki taivaan portit aukaisen nähdäksesi!
Selitänkö ja aukaisenko, sen saamme nähdä, ajattelin. Pääasia nyt aluksi, että lakkaamatta puhun ja pidän hänen huomiotaan vireillä. Jos puhun turhaan, on se pieni vaiva, mutta jos hän palaa, olenhan kaikki voittanut. Ja niin minä aloin jutella hänelle, istuen siellä mäen harjanteella, tietämättä kuunteleeko hän minua vai ei.
—Kuule siis tarkkaan,—sanoin minä,—niin kerron sinulle, mitä tulee sinun kuoltuasi. Kuoltuasi, katsos, sinä tulet suureen, suureen saliin. Se on niin suuri, ettei sen seiniä näy eikä sen kattoa eikä sen permantoa missään tunnu. Se on niin avara, ettei tuhannet tähdet eikä miljoonat palavat auringot ylety sitä valaisemaan, eikä maailmain halkeamiset siinä miltään kuulu. Sinä huomaat, ettei taivaassa olekaan mitään nähtävää eikä kuultavaa. Ainoastaan näkymättömät hengen voimat siellä liitelevät kaukaisten tähti pilkkujen välejä, ikuisen Jumalan tahtoa täyttäen. Mutta sinä olet niinkuin lapsi tässä äärettömässä hiljaisuudessa.